Onneksi meillä on Ashton

Sunnuntai 14.3.2010 klo 12.24 - Pirkko Turpeinen-Saari

Jo näkemäni ensimmäisen Catherine Ashtonin haastattelun jälkeen pidin valintaa poikkeuksellisen onnistuneena. Tietojeni mukaan Espanjan pääministeri Zapatero oli ehdottanut Ashtonia EU:n ulkoministeriksi. Haastattelussa hän oli selkeä ja ystävällinen.

Eilisessä, 13 maaliskuuta Yle:n TV-uutisten uutispätkässä käsitykseni vahvistui. Ashton puhui luovasta prosessista. Hän vaikutti ihmisenä aidolta, konstailemattomalta eikä hänellä ollut mitään roolikäyttäytymistä. Harmi vain, että julkisuudessa häntä kommentoivat toimittajat eivät tunnista aitoutta eivätkä luovuuden ja tietoisuuden tuomaa sisäistä voimaa.

Toimittajat, nyt lähinnä Helsingin Sanomien Kari Huhta ja Anna-Mari Sipilä keskittyvät lähinnä referoimaan juoruja ja ulkonaisia asioita. Mitä tarkoittaa, että "leppoisan ulkonäön ei pidä antaa pettää .... leppoisan ulkokuoren alla raksuttavat poliitikon aivot". Mitä tarkoittaa poliitikon aivot?

Suuri osa poliitikoista on menettänyt kontaktin omiin tunteisiinsa ja kansalaisten tunteisiin. Tunne oikeudenmukaisuudesta on aikapäivää kadonnut romukoppaan muiden tunteiden kanssa.

Jos Euroopan Unioni on saanut korkeimpaan johtoonsa aidon elossa olevan ihmisen, eikö sitä tulisi juhlia suurena saavutuksena? Tulisi pyrkiä analysoimaan Ashtonin käymiä prosesseja. Lissabonin sopimuksen läpivienti Ison-Britannian ylähuoneen läpi on vaatinut tietoisuutta niistä tekijöistä, jotka prosessiin vaikuttavat sekä oikeanlaisia toimenpiteitä tavoitteen aikaansaamiseksi.

Ulkopolitiikka on samanlaista samaan aikaan vaikuttavien prosessien tunnistamista ja näihin tekijöihin vaikuttamista kuin muutkin kansainväliset prosessit. Siten Catherine Ashton ei ole lainkaan kokematon. Sen sijaan nykyaikaisessa itsekkyyden ja itsekkäiden pyrkimysten ristipaineessa sellaisten prosessien aikaansaaminen, joiden tuloksena on parempia ihmisoikeuksia vaatii todellista taitoa ja ponnistuksia.

Tässä suhteessa Ashton mitä ilmeisemmin on loistava poikkeus. Hänellä on ainakin teoriassa sellainen varustus, joka voisi toimia luovien prosessien voimistamisen suuntaan.

Catherine Ashton ei tuo omaa itseään esiin, mikä on poikkeus moniin johtaviin poliittisiin toimijoihin nähden. Hän ei koreile muotisuunnittelijoiden merkkivaatteilla, laukuilla eikä kampauksilla. Sen sijään hänen lämmin hymynsä ja vinot hampaansa vakuuttavat. Hän keskittyy sisältöön ja asiaan antaen niiden puhua.