Asuin varhaislapsuuteni Helsingin Marjaniemessä. Neljäkymmentäluvulla kantakaupungista Kulosaareen tultiin puusiltaa pitkin.Keskellä siltaa autojen oli maksettava siltamaksu.Kulosaaren sillan itäpuolella oli yksi ainoa kerrostalo; Henrik Tikkasen kirjasta Kulosaarentie 8 kuuluisaksi tullut rakennus.

Tuon kerrostalon joistakin huoneistoista oli tehty luokkahuoneita oppikoulua varten. Tuossa Kulosaaren yhteiskoulussa kävin alaluokat kunnes Porvoontien varteen rakennettiin Jorma Järven suunnittelema tiilinen uusi koulurakennus jossa kävin viimeiset luokat.

Kouluni aloitin kuitenkin Laajasalon sillan pielessä olleessa kansakoulussa.Koulumatka oli pitkä.Muistan kun ensimmäisenä koulupäivänäni talvipakkasella (kävin ensimmäistä luokkaa vain puoli vuotta) kerran tunnissa kulkeva linja-auto oli juuri ohittanut Porvoontien varressa olevan pysäkin, johon olimme luokkatovereitteni kanssa kävelleet kilometrin verran koululta.Päätin kuusi vuotiaan varmuudella, että minähän en jää tunniksi tähän odottamaan seuraavaa bussia kuten toverini vaan minä kävelen kotiin (Marjaniemeen 6-7km)Niin tein ja vain kilometri määränpäästä seuraava bussi porhalsi ohitseni ja kävelin lopunkin matkan talvipimeässä kotiin saakka.

Marjaniemi oli rauhallista omakoti ja kesähuvila-asutusta. Kesät kuluivat kavereiden kanssa pääasiassa vedessä. Sisarukseni ja ikätoverimme kuuluivat Marjaniemen Melojiin ja Marjaniemen uimareihin.Näiden seurojen järjestämissä harjoituksissa, leireissä ja muuten vaan ajanvietossa vedessä tai rannalla vietimme aikaamme.

Naapuruston lasten kanssa pelasimme pesäpalloa, kävelimme puujaloilla ja kaikkein eniten hyppäsimme Harjutiellä, nykyisellä Puolaharjulla korkeutta.Mustosen Ali-setä oli tehnyt sekä puujalat että korkeushyppytelineet ja niistä oli iloa monena vuonna.

Luulen, että minulla on Helsinki verissä. Tämä tuli mieleeni juuri nyt tätä kirjoittaessa.Kerran kansanedustajana ollessani pidin alustusta pienessä tuvassa Inarin seudulla. Tapanani oli pitää alustusta samalla kysellen kuulijoiden kokemuksia. Suurin osa tuvassa olijoista oli innostuneesti mukana. Kuitenkin perimmäisen nurkkapöydän ympärillä istui neljä miestä, jotka eivät olleet puhuneet sanaakaan. Menin heidän luokseen ja kysyin heidän mielipidettään yhteiskunnan ja ammattirakenteen muutoksiin liittyvistä asoista. "Meillä on vielä metsä verissä" sanoi eräs tarkoittaen heidän elannonhankintaansa pyyntikulttuurin puitteissa.

Lapsuudessani vanhempani olivat lääkäreitä ja tutkijoita. Tieteellisyys oli tärkeätä.Vanhempani olivat kolmekymmentä luvulla 2v Yhdysvalloissa tekemässä tutkimustyötä.Siltä ajalta jäi monia elämänikäisiä ystävyyksiä.Äitini toimi naislääkäreissä,tieteellisissä yhdistyksissä mutta ennen kaikkea hän luki kaunokirjallisuutta. Vanhemmiten hän osallistui entistä enemmän myös yhteiskunnallisiin asioihin ja toimi pitkään mm Helsingin terveyslautakunnan puheenjohtajana ja valtuutettuna.Kirjallinen harrastus jatkui hänen kuolemaansa saakka ja 95 vuotiaalle elämän viimeinen kaunokirja oli Banville:Eclipse englanninkielellä.Tätä kirjaa hän suositteli kaikille

Isäni toimi ravitsemustieteen asiantuntijana tehtyään tutkimukset suomalaisesta kansanravitsemuksesta ja sen vaikutuksesta mm sydäntauteihin. Hän aloitti tyydyttyneiden rasvojen , suolan ja lihavuuden kritisoinnin jo -50 luvulla ja kehitti pehmeän ns jääkaappimargariinin. Hän kehoitti käyttämän öljyjä ravinnossa. Tilasimme Marjaniemen Elannon myymälään päivittäin 5l kuorittua maitoa.Pienempää määrää ei voinut tilata.Kun kerran taas hain tätä terveellistä juomaa 5 l maitokannulla kaupasta,myymälässä ollut rouva kysyi, että oletteko te köyhiä kun te juotte kuorittua maitoa.

Työuransa professorina ja sisätautilääkärinä päätyttyä isäni toimi mm kaupunginosa yhdistyksensä puheenjohtajana ja seurasi aktiivisesti yhteiskunnallisia asioita.

Oma osallistumiseni yhteisiin asioihin alkoi koulussa. Olin kouluni ensimmäinen naispuolinen teinikunnan puheenjohtaja.Osallistuin koulun lehden tekemiseen ja Teinijuna järjestelyihin, jossa kokonainen junallinen helsinkiläisiä koululaisia matkasi viikoksi Rovaniemelle. Juna seisoi asemalla tuon viikon ja paikkakuntalaisten koululaisten kanssa oli järjestetty monenlaista yhteistä toimintaa. Osallistuin ohjelmaan kuuluviin hiihtokilpailuihin Ounasvaaran rinteillä ja tulin toiseksi.

Ylioppilaaksituloa seuraavat vuodet kuluivat opiskellen,jona aikana aloitin tieteellisen urani. Tieteellinen työ ja asenne jatkuivat koko työurani ajan. Myöhemmin kliinisen lääkärintyön rinnalla meneillään oli aina jokin tutkimus, jonka tuloksia saatoin taas soveltaa työssäni.

Ylioppilaiden terveydenhoidon ylilääkäri Kari Savonen suositti tutkimaan ylioppilaiden itsemurhia, joka huolestutti häntä. Sitä seurasi monenlaiset itsemurhiin ja myöhemmin yleensä riippuvuusongelmiin liittyvät tutkimukset.Työskentelin -60-luvun lopulla vierailevana professorina Yhdysvalloissa.Sinä aikana aloin kiinnostua huumeriippuvuudesta ja huumeiden aiheuttamasta kemiallisesta mielenhäiriöstä,psykoosista.Vastasin nuorten huumeidenkäyttäjien hoito-osastosta sekä poliklinikasta. Minua kutsuttiin puhumaan sekä San Fransiscoon että Washingtoniin ja tutustuin tutkijoihin, joista tuli elinikäisiä ystäviä.

Seitsemänkymmentäluvulla nuorten huumeongelma ja siihen liittyvä ehkäisevä työ veivät kaiken vapaa ajan. Kirjoitin mieheni kanssa kirjan Huumeet WSOY jota voitiin käyttää nuorten omassa kampanjassa tovereittensa auttamiseksi. Vuodesta 1972 lähtien minut oli valittu Suomen lääkäriliiton valtuuskuntaan ja hallitukseen(ensimmäisenä naisena).Lääkäriliiton hallituksen toimeksiannosta teimmekin opetuspaketin kouluja varten.

Psykiatriksi erikoistumisaikanani HYKS:in Psykiatrian klinikassa oli tavattoman hyvä psykoterapiaan suuntautunut kouluttajakunta. Veikko Tähkä,Kauko Kaila, Eero Rechardt,Kauko Vauhkonen,Yrjö Alanen.Kauko Kaila oli saanut koulutuksensa Sveitsissä,jossa psykoottisten potilaiden psykoterapialle luotiin humaani pohja. Kauko Kaila toimi sekä esimiehenäni että työnohjaajanani kun aloitin psykoottisten potilaiden psykoterapioita.Kolmen vuoden ajan sain häneltä viikottaista työnohjausta,

Toimiessani myöhemmin Helsingin kaupungin nuorisopsykiatristen toimintojen ylilääkärinä keskeinen tavoitteeni oli luoda nuorille välitön hoito, joka pohjautuu psykoterapiaan,hoidon jatkuvuuteen ja siihen, että nuori voi hakeutua ilman lähetettä itse hoitoon.Kirjassani Ahdingossa luova lapsi ja nuori;tienviittoja kasvuun kuvaan hoitoyhteisön kehittymistä, joka yhteisö pystyi tarjoamaan tuon tavoittelemani hoitotavan.