Yhteystiedot

Pirkko Turpeinen-Saari
Vanha Hangontie 10,
10620 Tammisaari
044-2030031
pirkko.turpeinen40@kolumbus.fi

Uutiset

2.6.2008Nyt voitte osallistua ajatuksiini myös näiden kotisivujeni välityksellä. Toivon keskustelua ja palautetta.Lue lisää »28.7.2014Puolan ja USA:n osuus Itä-Ukrainan väkivallassaLue lisää »1.7.2008Eläkeläisillekin oikeus vapaaseen liikkuvuuteen EUssaLue lisää »

Pikakysely

Mitä pidät uusista kotisivuistamme?

Blogin arkisto

Teloituskolikkoskandaali ja historiallinen totuus

Torstai 27.4.2017 klo 10.40 - Pirkko Turpeinen-Saari


Keskustelu Suomi 100-juhlarahan ympärillä osoittaa kuinka voimakkaan tunnepitoisesta asiasta on kysymys. Maamme poliittinen eliitti ja virallista kanonisoitua historiantutkimusta edustavat historioitsijat ovat julistaneet juhlarahassa esitetun teloituskuvan sisällissodan symbolina mauttomaksi.

Keskustelu on käännetty kuvan mahdolliseen aitouteen kun pääaiheen olisi luullut olevan siinä, mikä vaikutus teloituksilla on ollut koko Suomen kansaan - niin teloitettujen sukuihin ja ystäviin kuin teloittajiin.

Entinen ulkoministeri ja historioitsijoitamme julkisuudessa edustava Erkki Tuomioja on suivaantunut siitä, "ettei Suomessa vieläkään osata käsitellä sisällissodan tapahtumia kokonaisvaltaisesti". Hän kehuu poliitikoita kuinka "onneksi meillä näyttää poliittisella tasolla olleen varsin selvä yhteisymmärrys, kuinka typerää ja sopimatonta tuollainen oli", hän toteaa Ilta-Sanomissa 26.4. 2017.

Tuomioja toteaa myös, että "historioitsijoiden kesken ei ole enää mitään avoimia konflikteja tai riitoja."

Olen ymmärtänyt asian toisin. On historioitsijoita kuten Heikki Ylikangas ja Juhani Suomi, jotka ovat joutuneet monenlaisen syrjinnän kohteeksi pyrkiessään kyseenalaistamaan hyväksyttyjä totuuksia. Ylikangas on jopa todennut, että Suomessa tutkija ei saa apurahoja mikäli tutkimusaihe pyrkii murtamaan vallitsevia eliitin hyväksymiä tabuja.

Olen kirjoittanut näkemyksistäni viimeisessä teoksessani Lahtari, Punikki ja Teurastaja. Tuon esiin uusia tietoja. Sen lisäksi kuvaan sitä kuinka Suomen hallitukset toinen toisensa jälkeen toistavat historian virheitä juuri siksi, että kansakuntana emme ole tiedostaneet emmekä käsitelleet juuri niitä kipukohtia, joita kolikossa pyrittiin käsittelemään.

Tämän teokseni Erkki Tuomioja pyrki mitätöimään blogissaan varsin pinnallisilla ja kyynisillä argumenteilla, mikä todistaa, että jokin kirjassani häntäkin kosketti.

Myös Unto Kiiskisen vastailmestynyt teos Kesän 1918 muistot nostaa myötäelämisen tunteet pintaan. Kiiskinen kuvaa arkisin kääntein uhrien ja heidän perheidensä kohtaloita.

Vaikka valtaeliitti olisi hyväksynyt vallitsevan historiallisen "totuuden", se ei riitä.

Psykiatrina tiedän, että aihepiiri ei ole loppuunkäsitelty. Olen hoitanut lukuisia potilaita, joiden  taustalla edelleen vaikuttavat sisällissodan traumat. Eräs potilaani oli myös sveitsiläisen psykoanalyytikon hoidossa. Jo viiden tapaamiskerran jälkeen hän totesi minulle, että potilaani "taustalla on teidän sisällissotanne".

Kymmenen vuotta sitten istuin katsomassa Ville Suhosen venäläisten sotavankien julmaa kohtelua käsittelevää "Jäämarssi"- dokumenttia pimeässä katsomossa. Naapuri-istuimella istuva nainen alkoi itkeä ja kiedoin käsivarteni hänen ympärilleen. Elokuvan päätyttyä kysyin häneltä mikä hänelle tuli. Hän kertoi olevansa työläisperheen lapsi, joka erotettiin sisällissodan jälkeen perheestään uudelleenkasvatettavaksi Pohjanmaalle. Hän tapasi äitinsä uudelleen vasta 50-vuotiaana.Julmuus koskettihäntä.

Vaikka valtatodellisuutta edustavat historioitsijat olisivat sopineet siitä, mikä Suomen sisällissodan todellisuus on, syrjään sysätyt kansalaiset, teloitettujen omaiset ja keskitysleireillä nälkään nääntyneiden veljet, sisaret, äidit ja lapset eivät ole saaneet tunteellisesti kokea omaa ihmisyyttään palautetuksi.

Kenraali Mannerheimin päiväkäskyt ja hänen epäinhimillinen asenteensa teki mahdolliseksi brutaalin teloituskulttuurin ja oikeusjärjestelmän täydellisen romahduksen.

Kuvaan kirjassani sosialidemokraattisen puolueen puheenjohtajan, vielä kesällä 1917 Suomen itsenäiseksi julistaneen eduskunnan puhemiehen ja myöhemmin kansanvaltuuskunnan puheenjohtajan Kullervo Mannerin kahden veljen kohtalon valkoisten teloittajien käsissä sodan jo päätyttyä. Nämä veljet eivät olleet osallisia sisällissotaan. Toinen, lainopin ylioppilas, opetti työväentalolla voimistelua eikä toinen ollut missään tekemisissä punaisten kanssa, mutta oli kansanvaltuuskunnan puheenjohtajan veli. Toinen selvisi juuri ja juuri hengissä Suomenlinnan vankileiriltä valkoisen työnantajansa avulla, toinen ammuttiin tienvarteen kolmen muun kiinniotetun kanssa.

Teloitettavaksi haettiin sodan jo päätyttyä työväelle myötämielisä henkilöitä sekä luottamustehtävissä olleita, työväen piirissä kunnioitettuja kansalaisia. Joukkoteloitukset tapahtuivat hiekkakuoppien reunoilla, joihin kuoppiin ruumiit myös haudattiin. Suot olivat myös suosittuja teloituspaikkoja. 

Kyyninen juhlakolikkojen analysoija toteaa  ikäänkuin osoituksena valokuvan epäaitoudesta, että teloitettavista osalla on kravatit kaulassa. Ajan hengestä tiedetään, että luottamustehtäviä suorittavat työläiset pukeutuivat pukuun ja kravattiin. Teloitettavat haettiin tehtäviensä parista kuka mistäkin. Eivät teloituskuvat kuvanneet aina vankileireillä viruneita punaisia vaan myös kodeistaan paikalle raahattuja miehiä ja naisia.

Teloitettujen suvut eivät ole saaneet välttävääkään myötäelämistä saksalaisten avulla työväestön murskanneilta valkoisilta voittajilta, jotka voittajat ja teloittajat armahdettiin 1918 syksyllä.

Mitä olisi sanottava siitä, että vasta 1980-luvulla Tammisaaren keskitysleirillä tapetut saivat nimensä kaiverrettuna muistopaateen. Aivan äsken paateen on lisätty 300 uutta nimeä.

Mitä olisi sanottava siitä, että teloitetut haudattiin kirkon hautausmaiden ulkopuolelle häpeään. Näille joukkohaudoille on vähä vähältä saatu muistomerkkejä. Kirkon maillekin pystytetyt muistomerkit ovat syrjinnän kohteena. Mitä olisi sanottava siitä, että Vantaan Hiekkaharjussa on 400 punaisen hauta, mutta tapettujen nimien kaivertamiseen ei ole saatu lupaa? Minulle on kerrottu, että kirkko vastustaa.

Unto Kiiskisen kirja kertoo useasta kirkon miehestä, joka on tokaissut "rikkaruohojen" olevan syytä tulla kitketyiksi. Vaikka historioitsijat sanovat, että Suomen sisällissota on loppuun käsitelty, ei se tunteellisesti ole vielä alkanutkaan. Kirkkojen seinissä riippuvat edelleen Mannerheimin päiväkäskyt, jotka muistuttavat jokaiselle ajasta, jolloin valtio, kirkko ja mielivalta olivat yhtä.

Koska sisällissota on tunteellisesti käsittelemättä, valtiovalta voi jatkaa hallitsemistaan kansalle ulkoaopetetun historiatarinan pohjalta. Kesällä 1917 Venäjän porvarillinen armeija takasi äärioikeiston vallankaappauksen ja itsenäisyyden murskaamisen vasemmistoenemistöisen eduskunnan hajottamisella.

Kesällä 1918 pääoman ja oikeiston valta keskitysleireineen tuli turvattua Saksan armeijan avulla. Toisen maailmansodan aikana pääoma oli Saksan ja Hitlerin puolella mikä tuki Suomen sotaponnistuksia Venäjää vastaan osana Saksan suurta suunnitelmaa.

Nyt Suomen oikeistohallitukset palvelevat ylikansallisen pääoman valtaa ylikansallisen NATO:n sotajoukon avulla. Viime kädessä pääoman ja NATO:n tavoitteena on demokratiaa ja itsenäistä ajattelua tukevan kansanosan kurissapitäminen kuten 100 vuotta sitten.

Ei ihme, että ylikansallista vallankäyttöä puolustavat historioitsijat haluavat vaientaa tarkkanäköiset hyvän oikeudentunnon omaavat ammattiveljensä. Globaali historiatietoisuus halutaan pimittää koska globaali pääomanvalta voisi vaarantua. Propaganda ei ole täysin hiljentänyt tuntevia taiteilijoita. Voisiko sisällissotaa paremmin yhdellä kuvalla kuvata kuin mitä Ilkka Suppanen kolikossaan on ilmentänyt?

Avainsanat: Erkki Tuomioja, juhlakolikkoskandaali, sisällissodan teloitukset, historiantajun puute


Kommentoi kirjoitusta


Nimi:*

Kotisivun osoite:

Sähköpostiosoite:

Lähetä tulevat kommentit sähköpostiini