Edellisessä blogissani, jonka otsikko oli Muisto, kerroin tapahtumista, jotka liittyivät 1970-luvun lopulla ilmestyneeseen teokseeni Inhimillinen kasvu ja yhteisö.

Kuvailen kirjassani inhimillisen, luovan kasvun teoriaani ja yhteisön tarjoamia mahdollisuuksia sen toteutumiseen.

Viimeisessä Kulttuurivihkoissa on Olga Ruohon laaja artikkeli suomalais-valkovenäläisestä ajattelijasta ja taiteilijasta Aleksanteri Ahola-Valosta.  Hän oli paitsi omaperäinen taiteilija myös ajattelija ja kasvatusfilosofi, jonka tavoitteena oli ihmisen kasvu hyvään. Jopa taiteensa hän toivoi vaikuttavan ihmisen henkistä kasvua edistävästi.

Luultavasti Ahola-Valon ystävät Hämeenlinnassa olivat antaneet Ahola-Valolle kirjani, koska sen luettuaan hän kutsui minut kotiinsa Hämeenlinnaan.

Keskustelimme pitkään yhteisesti kiinnostavista asioista.

Hyvästellessämme hän puristi käsiäni lämpimästi ja sanoi:" Nyt voin sitten rauhassa kuolla, kun minulla on seuraaja."

Viimeisinä vuosinaan hänen kerrotaan olleen huolissaan mittavan elämäntyönsä säilymisestä.

Nykyisessä NATO:n hybridikeskuksen säätelemässä Suomen ahdistavassa poliittisessa ilmapiirissä, jokainen  humaania, inhimillistä kasvua, totuutta ja rauhaa arvostava yksilö on huolissaan.