Urpilainen ja ulkopolitiikka

Keskiviikko 15.4.2009 klo 11.37 - Pirkko Turpeinen-Saari

HeSa:n heittojen ja Demarin artikkelin puutteiden vuoksi on vaikea luotettavasti ottaa kantaa puheenjohtaja Urpilaisen Paasikivi-seurassa pitämään esitelmään, joka on ollut oletettavasti pitkä. Siksi puutun lähinnä puheen kieleen ja siihen mitä referaateista välittyi.

Urpilaisen kieli on täynnä sivistyssanoja, minkä pohjalta voi sanoa, että hän hallitsee niiden käytön ja on ilmeisesti arvellut Paasikivi-seuran kuulijoiden kokevan juuri tämän tavan puhua sopivaksi.

Mielestäni jokaisen puheen, on se sitten missä tahansa esitetty tulisi olla ilmaistu sellaisella kielellä, että sen jokainen kansalainen käsittää ilman tulkkia. Tässä Urpilainen voisi oppia Obamalta. Olen seurannut suorana lähetyksenä lähes kaikkia Obaman puheita niin Valkoisessa talossa kuin Eurooppa-kiertueella. Hän puhuu ymmärrettävästi. Kansalainen seuraa hänen toimiaan rinnalla kulkien eikä ylhäältä opetettuna.

Selkeän ulko- ja turvallisuuspolitiikan perustana on rehellisyys. Ristiriitaista maailmaa on voitava kuvata kaikkine ristiriitoineen, hyvine ja huonoine puolineen mahdollisimman objektiivisesti. Vihollisten, niin kuin ystäväksikoettujen valtioiden hyvät ja huonot puolet, erilaisuudet, joihin saattaa liittyä arvovarauksia olisi avattava, eriteltävä ja näytettävä.

Kylmän sodan asetelmista olisi nostettava esiin erilaiset pyrkimykset demokratiaan ja oikeudenmukaisuuteen.

Hyvänä esimerkkinä olisi verrata Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen Afganistan-politiikkaa ja sotilaallisen läsnäolon eroavuuksia tuossa maassa. Minkälaista yhteiskuntakehitystä NL edisti -70 ja -80 -luvuilla, Yhdysvaltojen tukiessa vastavoimia. Millaisin motiivein ja pyrkimyksin Yhdysvallat nyt vuorostaan on hyökännyt maahan ja minkälaisin taustalla olevin motiivein. Suomi on merkillisellä tavalla sotkeutunut päätä pahkaa konflikteihin, joissa sen ei ehkä tulisi lainkaan olla. Ei naisten asema Afganistanissa ole asia, jota voidaan ensisijaisesti sodalla ratkaista. Seitsemänkymmentäluvun feodaalisen järjestelmän ja paimentolaiskulttuurin historialliset perinteet eivät katkenneet pääkaupungin Kabulin opiskelijoiden ja intellektuellien vallankumouksella vaikka hetkellisesti maat jaettiin ja naiset saivat kaikki oikeudet. Yhdysvallat esti tehokkaasti NL:n ja Afganistanin tuolloisen hallituksen ja armeijan avulla saadut aikaansaannokset palatakseen itse 20v myöhemmin aikaansaamaan samaa ilman Afganistanin omaa armeijaa, joka -70-luvulla oli kolminkertainen NL:n joukkoihin verrattuna. Kuinka Yhdysvallat liittolaisineen voisi voittaa maassa, jossa ei ole todellista valtiota eikä armeijaa. Sen sijaan lukuisia korruptoituneita puoltaan vaihtavia ja eri liittoutumia lyhyen tähtäyksen eduin harrastavia heimopäälliköitä.

Neuvostoliitolle ja Venäjälle Afganistan oli ja on luonnollinen naapuri, Yhdysvallat on puolen maapallon päässä. Yhdysvaltojen tuki Talebanille nosti heidät valtaan ja auttoi siten ajamaan NL:n armeijan maasta. Ihmisuhrien määrä oli valtava. Rehellisen ulkopolitiikan tulisi käsitellä konflikteja prosesseina, jotta ymmärrettäisiin millä tavalla pieni liittoutumaton maa voisi toimia rakentavasti.

 Urpilaisen keskeiseksi tavoitteeksi toivoisin rehellisyyttä, juuriin paneutumista ja todellakin, kuten hän korosti, ulkopolitiikan muiden alueiden kuin sotilaspolitiikan nostamista keskeiseksi osaksi turvallisuuspolitiikkaa. Pienelle maalle on tärkeätä tiedostaa eräiden suurvaltojen kaksoisstandardit ja olla menemättä lojaalisuussyistä mukaan peleihin, joiden taustoja ei ole avattu.