Pirkko Turpeinen-Saari
Vanha Hangontie 10,
10620 Tammisaari
044-2030031
pirkko.turpeinen40@kolumbus.fi
Suomalainen väkivaltakulttuuri ei liene muutettavissaTiistai 5.1.2010 klo 17.43 - Pirkko Turpeinen-Saari Lukiessani tämän aamun, 5.1. 2010 Suomen pääuutismediaa Helsingin Sanomia, en voinut tulla muuhun lopputulokseen kuin että suomalainen väkivallan ihannointi on pysyvää. Se ei ole muutettavissa. Kuinka muuten on mahdollista, että samaan aikaan kun pohditaan kauppakeskus Sellon joukkomurhaan johtavia tekijöitä lehti julkaisee talvisotaa ihannoivia artikkeleita ja haastatteluja. Eläkkeellä olevan everstin uhoava kuvaus siitä kuinka vihollisen ruumiita häpäistiin nostamalla jäätyneitä ruumiita rintavarustukseksi, jonka suojasta ammuttiin, on mahdotonta uskoa painetuksi sanomalehdessä vuonna 2010. Tapettujen "ryssien" määrän ihannointi ja sillä talvisodan hengen nostattaminen kuvaa vain sitä kuinka nimittämällä "toinen" viholliseksi tai "toisen ruumis" halveksittavaksi johtaa inhimillisyyden menettämiseen. Tällaiset artikkelit vaikuttavat satojen tuhansien kasvavien nuorten ja nuorten aikuisten mieleen. Tavallisessa arjessa "toiseksi" leimautuu toinen sukupuoli, toinen rotu, toisen asuma-alueen asukas, väärän näköinen, väärin sanansa asettava henkilö, johon sankarin on luvallista kohdistaa vihantunteitaan, turhautumiaan ja vihdoin tappaa. Kosovolaiselle miehelle nainen, entinen naisystävä, joka ei toiminut miehen mielen mukaisesti muuttui "toiseksi", jonka voi tappaa. Moni on ihmetellyt miksi naisystävä esiintyi miehen seurassa joitakin päiviä ennen murhaa. Mielestäni se on johdonmukaista, jos olettaa, että mies oli jo tehnyt murhapäätöksen. Nainen oletti miehen hyväksyvän hänen muuttonsa asunnosta toiseen ja ehkä auttavan jopa muutossa. Mies vuorostaan ei hyväksynyt lopullista eroa, vaan oli päättänyt sopivassa tilaisuudessa murhata naisen. Molemmat elivät eri todellisuudessa, joka antoi kummallekin tahollaan mielenrauhan. Väkivallan sankaruus leimaa tiettyä suomalaista median osaa ja tiettyä poliittisen kentän osaa. Suomi muistuttaa yhä enemmän Yhdysvaltoja tässäkin mielessä. Rifle Associationin valta Yhdysvaltojen kongressissa ei paljoa eroa 1,5 miljoonan suomalaisen aseenkantajan vallasta suomalaisiin parlamentaarikoihin. Suomalainen aseellinen uho ja aseisiin liittyvä sankaruus on osa heikkouden torjuntaa. Suomalainen eliitti ja sitä myötäilevä media ei halua myöntää, että Suomi niin entisten valkokaartilaisten perilliset kuin punakaartilaisten perilliset yhdessä hävisivät sodan Neuvostoliitolle. Eräs unohdettu talvisodan yhdistävä tekijä on yhdessä hävitty sota. Edellisessä sodassa punakaartilaiset joutuivat hävittyään kärsimään ja itse tapetuiksi omien kansalaisten, valkokaartilaisten toimesta. Talvi- ja jatkosodassa molempia tapettiin, ehkei tasa-arvoisesti. Talvisodan ja jatkosodan ihannoivan muistamisen jäykät rituaalit, missä mikään ei muutu ovat omiaan ylläpitämään väkivaltakulttuuria. Jokaisen joukkomurhan jälkeen samaa väkivaltakulttuuria paheksutaan juhlapuheissa ja muistokirjoituksissa. Tämä paheksunta häviää nopeasti ja uuden joukkomurhan odotus voi alkaa. Sotien tragedia ja suunnaton suru kielletään ja korvataan sankarikuoleman ihailulla. Milloin vielä elossa oleville sotien veteraaneille sallitaan julkinen surun, heikkouden ja tappion kokemisen näyttäminen tunneköyhän sankaruuden jalustalle nostamisen sijasta? Milloin suomalainen mies saa olla myös heikko ja tunteva? Väkivaltakulttuurimme kirkkain ilmentymä on asemäärärahojen nosto ja opetukseen ja heikkojen hyvinvointiin tarkoitettujen määrärahojen lasku. |
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: tappamisen sankaruus, viholliskuvat |