Luin vuosia sitten New Yorkissa asuvalle tyttären tyttärelleni tarinaa Seven blind men. Siinä pyydetään norsun vieressä seisovia sokeita miehiä kuvaamaan millainen norsu on. Yksi tarttuu hännästä ja kuvailee norsun hennoksi ja siimamaiseksi. Toinen tarttuu torahampaaseen ja kuvaa norsun kovaksi ja teräväkärkiseksi jne. Viisivuotias lapsikin tajusi metaforan symboliikan ihmisten arjessa.

Varmasti alallaan taitavat toimittajat Pia Ingström (Hufvudstadsbladet) ja Minna Lindgren (HeSa Kuukausiliite) ovat sokean innokkuudella kuvanneet todellisuutta, joka heidän mielestään on se ainoa oikea. Heille on tarjottu norsun häntä ja he ovat sokeasti uskoneet tietävänsä millainen elefantti on.

Heidän artikkelinsa eivät tavoita runoilijaa ja neroa; Paavo Haavikkoa. Minna Lindgren ei ollut lukenut Mauno Saaren kirjaa Haavikko niminen mies, mutta hän uskoi tuntevansa Paavo Haavikon suhteen Mauno Saareen ja minuun. Pia Ingström oli lukenut kirjan, mutta sen sisältö ei ollut tavoittanut häntä. Todellisuuden kieltäminen oli muodostunut tärkeämmäksi kuin todellisuus itse. Hän referoi tulkiten Minna Lindgrenin kuvausta Saaren ja Turpeisen kuumeisesta pyrkimyksestä tehdä itsensä korvaamattomiksi hämärin motiivein. Pia Ingström ei tunnu tunnistavan ihmisen kärsimystä kun sitä hänelle kuvataan. Hänen tarinassaan kärsijä on ollut Heikki Haavikko eikä tämän kuolemansairas isä.

Paavo Haavikko ei ollut henkisesti vanhus. Se, että runoilija ei ollut käytännöllinen ei tee häntä esineeksi, jonka tarpeet ja mielipiteet voi ohittaa. Kaikissa vaiheissa elokuuhun 2008 saakka hän säilytti neroutensa ja jatkuvat oivalluksensa. Hänellä oli tahto, kunnes hän lopulta itse kertoi Mauno Saarelle, että se oli murrettu. Hän halusi kotipalvelun lämpimän ruoan päivittäin, erityisesti kalaa mutta ei saanut sitä. Hän halusi turvarannekkeen jota poika ei katsonut hänen tarvitsevan. Hän halusi, että hänen ystävillään on avain, jotta hänen ei huonon liikkumisensa vuoksi tarvitse tulla portille vastaan. Tähän ei avaimen haltija suostunut. Paavo Haavikko halusi myös, että häntä hoitavilla lääkäreillä olisi todellinen kontakti häneen.

Tulisiko kenellekään mieleen kieltää musiikki Jean Sibeliukselta tai Leif Segerstamilta heidän vanhuuden päivinään? Tulisiko mieleen poistaa piano, kynät ja paperi henkilön elämästä, jonka päähän musiikin teemat tulvivat taukoamatta? Ei varmaankaan. Miksi sitten pidetään hyvänä sitä, että Haavikon paineisen ajattelun käsittelymahdollisuus katkaistaan.

Paavo Haavikon tajuntaan tulvi jatkuvasti ajatuksia, jotka hän oli tottunut kirjoittamaan paperille. Suuria merkittäviä oivalluksia. Niiden tulo muodostui tyydyttäväksi silloin kun ne sai ikuistettua ja jaettua muiden kanssa. Ajatusten tulo ei pysähtynyt sairaalakäyntienkään yhteydessä. Jokainen tunteva, ajatteleva ja oivaltava ihminen käsittää mitä seuraa siitä, että ajatukset vyöryvät mutta niitä ei saa jäsennettyä ja ulos mielestä.

Mauno Saari muodostui Paavo Haavikon viimeisinä vuosina elintärkeäksi ylläkuvatun prosessin jäsentäjäksi ja vastaanottajaksi. Se ei ollut hänen vikansa vaan miesten pitkän ystävyyden seuraus. Kun Haavikko ei enää nähnyt kirjoittaa, Mauno Saari kirjoitti ja lopuksi vain kuunteli, otti vastaan ja tulkitsi. Valitettavasti pojan kanssa käydyt keskustelut pörssikursseista ja turvesoista tai ilo lapsen lapsien näkemisestä ei voinut korvata tuota henkisen ja tunteellisen prosessin jäsentämistä.

Yksin pojan aikaansaama porttikielto sairaaloihin katkaisi julmalla tavalla kaiken sen, mikä kannatteli akateemikko Paavo Haavikkoa. Haavikon loppukuukaudet olivat kärsimysnäytelmä, jonka olisi voinut estää ja jokaisena sairaalapäivänä lopettaa solmimalla uudelleen yhteyden Mauno Saareen. Kun Saaren puhelinnumerotkin järjestelmällisesti katosivat niin Paavo Haavikon kotoa kuin sairaalapöydiltä, Haavikko pyysi Saarta kirjoittamaan sen otsaansa. "Ehkä se siinä säilyy", hän sanoi. Heikki Haavikon hallitsematon raivokohtaus ja aiheuttamansa kaaos sairaalassa juhannuksena 2008 sai akateemikon ymmärtämään, että pojan tahtoon on alistuttava. Edellisenä päivänä hän oli kaksin käsin käsistäni pitelemällä pyytänyt, että tulisin häntä tervehtimään joka päivä kunnes Mauno Saari pääsisi tulemaan.

Ihmisoikeuksien syvällinen ymmärrys ja niiden puolustaminen on Kuukausiliitteessä ja HBL:ssä tehty irvokkaaksi ja halveksittavaksi. Voiko ihmisoikeuksiemme tilaa sen paremmin paljastaa?