Ihmisoikeudet, oikeuslaitos, media

Sunnuntai 8.11.2009 klo 12.14 - Pirkko Turpeinen-Saari

Korkeimman oikeuden presidentti Pauliina Koskelo on taannoisessa Helsingin sanomien mielipidekirjoituksessaan oikeassa siinä, että korkein oikeus ei voi olla ainoa ihmisoikeuksien toteutumisen valvoja. Mistä johtuu, että alemmissa oikeusasteissa ja suomalaisessa kulttuurissa laajemmin ihmisoikeuksien kunnioittamista ei pidetä tärkeänä. Monet käräjäoikeuksissa oikeuksiaan vaativat kansalaiset ovat tottuneet ajattelemaan, että käräjäoikeus on eräänlainen läpihuutojuttu, josta ei voi odottaa eettisesti, moraalisesti ja syvällisesti oikeustajua tyydyttäviä päätöksiä.

Kun näin koetaan olevan, kansalainen harkitsee tarkkaan kannattaako oikeuksiaan ryhtyä peräämään koska ylempiin oikeusasteisiin vietynä tapauksista tulee tavattoman kalliita ja hovioikeuksienkin päätökset vaihtelevat riippuen alueesta ja tuomarin persoonasta.

Joidenkin prosessien alkuvaiheesta lähtien media on mukana sattumanvaraisin tiedoin ja usein mahtipontisin asentein. Rikollinen ja rikoksen kohde saavat sattumanvaraiset sympatiat ja antipatiat.Siten Ole Norrbackin huoli viestinten laadun tason laskusta, mistä huolesta luin ainoastaan HeSa:n päätoimittaja Janne Virkkusen yliöartikkelista referoituna, on varmasti paikallaan.

Ihmisoikeuksien kannalta ei ole lainkaan yhdentekevää kykenevätkö tuomarit, lehtimiehet, lääkärit tai muut viranomaistahot tunnistamaan mikä tutkittavien tapahtumien kulussa on objektiivinen totuus. Kyky eläytyä ja tuntea vähenee kun valta ja vallanhalu vie mukanaan.

Nyky-yhteiskunnassa vieraantuminen ja pinnallistuminen on osoittautunut välttämättömäksi, jotta yksiö pystyisi muista piittaamatta pitämään huolta vain omasta edustaan. Kun media ryhtyy oman tuloskehityksensä seurauksena säestämään tätä kehitystä pääsemme narsistisen valehtelun ja puolitotuuksien maailmaan.

Viitisen vuotta sitten muutettuani Espanjasta Suomeen totesin radikaalin muutoksen suomalaisessa ilmapiirissä. Sitä voisi kutsua yleistyneeksi epäsosiaalisuudeksi. Oli vastenmielistä lukea Nyt-liitettä ja HeSa:n kuukausiliitettä narsististen tehokeinojen ja itsetarkoituksellisen huomiontavoittelun johdosta. Falski ilmapiiri oli vakiintunut tosiasia. En olisi voinut kuvitellakaan päivittäin seuraamani espanjalaisen El Pais lehden vajoavan tälle tasolle.

Omakohtainen kokemukseni kuukausiliitteen kynsissä ei parantanut käsitystäni. Janne Virkkunen toteaa yliönsä lopuksi, että jokainen toimittaja joskus erehtyy, sillä jos hän ei erehtyisi, hän ei hengittäisi laisinkaan.

Toimittaja, joka erehtyy antamaan väärää tietoa miljoonalle lukijalle ei noudata ihmisoikeuksia jättäessään asian silleen. Tällaista silleen jättämistä Pauliina Koskelo tarkoittanee. Oikeusjärjestelmä, media ja koko suomalainen viranomaisjärjestelmä ovat vakavan itsetutkiskelun edessä. Kestävätkö omat toimintatapamme yleisessä eurooppalaisessa viitekehyksessä. Kun johtopäätös välttämättä on, että ei kestä, miten saamme sellaisen sivistyksellisen rautaisannoksen tietoja ja taitoja, joilla voisimme kehittyä edes keskimääräiselle eurooppalaiselle tasolle.

On turhauttavaa, jos viranomaisissa tai mediassa ei ole sisäänrakennettuna korjaavia menettelyjä vaan ne jääräpäisesti pitävät kiinni erehtymättömyyden kuorestaan ja nöyrtyvät myöntämään virheensä vasta oikeuden päätöksen usein Euroopan ihmisoikeutuomioistuimen tai Eurooppa-tuomioistuimen päätöksen jälkeen. Mikä ajan ja oikeuslaitoksen voimien haaskaus.