Suomen Kuvalehti kirjoitti Ulkopoliittisen instituutin johtajan Teija Tiilikaisen tulleen valituksi Euroopan hybridiuhkien torjunnan osaamiskeskuksen johtajaksi.

Aikaisemmin osaamiskeskuksen tutkimusjohtajaksi oli valittu Aleksanteri-instituutissa työskennellyt Hanna Smith.

Hybridikeskuksen "asiakkaiksi" voivat liittyä Euroopan unionin ja NATO:n jäsenvaltiot.

NATO:n apulaispääsihteeri Arndt Freytag von Loringhoven totesi syyskuussa 2017 keskuksen avajaistilaisuudessa puhuessaan, että Venäjä on keskuksen pääkohteita. Entisen valtioneuvoston viestintäjohtajan, nyt jo Latviaan NATO:n palvelukseen siirtyneen Markku Mantilan mukaan Venäjä on keskuksen perustamisen syy.

Asioita tarkkaavaisesti seuranneet henkilöt ovat voineet todeta eduskunnan alaisen Ulkopoliittisen instituutin toimineen eräänlaisena NATO:n hybridikeskuksena koko toimintansa ajan. Sen virkamiesten asiantuntijalausunnot eivät ole olleet ristiriidassa NATO-maiden tavoitteiden kanssa.

UPI:n viranhaltijoiden siirtyminen Venäjävastaista toimintaa harjoittavaan, Suomen lainsäädännön ulottumattomissa olevaan järjestöön vaikuttaa siten luontevalta.

Valtioneuvoston tiedotusjohtajan siirtyminen sujuvasti virastaan NATO:n palvelukseen merkinnee sitä, että valtion virkamiehistössä etenkin ulko- ja puolustusministeriöissä on vahva Venäjävastainen ja NATO-myönteinen ilmapiiri.

Muistamme, että Suomen ja Saksan ulkoministeriöt järjestivät edellytykset Jugoslavian laittomille NATO-pommituksille maaliskuussa 1999. Siten tuo NATO-myönteisyys saattaa johtaa myös kansainvälisten lakien vastaisiin julmuuksiin.

NATO-myönteiseen tiedottamiseen sitoutuneet valtiollisen sensuurin alaiset, Mediapooliin kuuluvat tiedotusvälineet ovat viime kuukausina nostaneet metelin Antti Rinteen hallituksen avustajien määrästä ja heidän palkkaukseensa kuluvista määrärahoista.

Tosiasia kuitenkin on se, että merkeistä päätellen menneet porvarihallitukset ovat miehittäneet virkamieskunnan lännen rikoksia vähättelevillä NATO-myönteisillä henkilöillä. Jotta lakien ja jollakin tavoin laillisuutta kunnioittava lakien valmistelu voisi olla mahdollista, lienee välttämätöntä, että tälle työlle luodaan avustajakunnan avulla edellytykset.

Viimeisten presidenttikausien ja porvarienemmistöisten hallitusten aikana Suomi on johdettu kuilun partaalle. Voiko maamme vielä palata kansainvälisissä suhteissa oikeusvaltion perinteen noudattajaksi? Vai kumarrammeko vain Yhdysvaltojen ja entisten siirtomaavaltojen ahneutta, laittomuutta ja propagandaa sen toivossa, että nuo maat ostaisivat meidät edes käyvällä hinnalla.