Erkki Liikanen ja Suomen tila

Perjantai 7.2.2020 klo 17.38 - Pirkko Turpeinen-Saari

Luin Erkki Liikasen elämänmyönteisen, henkilökohtaisen muisteluteoksen "Olin joukon nuorin". Jos tekijä olisi nainen, voisi sanoa muistelmat olivat "pullan tuoksuiset", täynnä kansallishenkeä, tarina maasta, josta ulkomaailma on kaukana.

Liikanen kuvaa koko omaa aikakauttaan Suomen politiikassa. Vaikka arkistot ovat auenneet ja käsillä on paljon tietoa Saksojen yhdistymisestä ja Neuvostoliiton hajottamisesta, Liikanen tyytyy kuvaamaan sitä, ketkä esimerkiksi venäläisistä toimijoista hän itse oli tavannut, näkökulmista, joita saattoi Suomen tiedotusvälineistä saada juuri noina tapahtumien aikoina.

Ehkä tyrmistyttävintä on se, miten hän kuvaa Suomen EU-lähentymisneuvottelujen ajankohtaa vuonna 1992 Maastrichtin kokouksen aikana.

Hän toteaa Suomen pääsevän EU-jäsenyyden kautta niihin pöytiin, joissa asioista päätetään.

Maastrichtin kokous jää historiaan siitä, että Saksa halusi aloittaa Jugoslavian hajottamissodat tunnustamalla ennenaikaisesti Kroatian itsenäisyyden. Kaikki muut maat vastustivat hanketta, mutta Saksa sai yhden yön aikana taivuteltua muut päätöksen taakse.

Toukokuussa Jugoslavialle asetettiin hirviömäiset talouspakotteet koska "Jugoslavia, (liittoarmeija) tuki serbejä".

Saksan ulkoministeri Klaus Kinkel julisti heti virkaan tultuaan v. 1992 että "Serbit on saatava polvilleen!"

Paavo Haavikko on todennut suomalaisten pyrkivän "lippujen alle" sekä että suomalaiset pääsevät "niiden pöytien alle, jossa asioista päätetään".

Liikanen ei kerro, eikä ehkä ole sitä mieltäkään, että Suomi palasi samaan militarismiin, jonka vallassa se oli ollut ennen toista maailmansotaa. Sosialismin fasisminvastainen voima oli heikkenemässä ja Suomella ei ollut painetta ylläpitää puolueettomuutta, liittoutumattomuutta, rauhaa ja ystävällisiä suhteita naapurimaihin.

EU:hun liittymisen ja "lännen" pöytiin pääsyn jälkeen, Suomi palveli Yhdysvaltojen ja Saksan sotapolitiikkaa mahdollistamalla Jugoslavian laittomien pommitusten ja sodan aloittamisen vuonna 1999. Kansainväliset lait osoittautuivat vitsiksi.

Mitään näistä traagisista tapahtumista emme lue Liikasen tapahtumarikkaasta, elämänmyönteisestä tarinasta. Tiedämme jazz-yhtyeistä ja oopperajuhlista, ruokalistoista ja pöytätovereista. Kirja on helppolukuinen, tapahtumarikas eikä puhu juuri pahaa sanaa muusta kuin Paavo Väyrysestä.

Liikanen kuvaa verkostoitumistaan Euroopan tasolla. Suomen voimistuvasta militarismista vastasi Yhdysvaltoihin ja sen valtaakäyttäviin ryhmiin sitoutunut presidentti Ahtisaari.

Paavo Haavikko on oikeassa. Pieni maa kuten Suomi ei pääse pöytiin, vaan pöytien alle. Tarjoamaan palveluksia silloin, kun sotarummut soivat ja liput liehuvat. Kun mafiapomoja nostetaan valtaan ja lait ja oikeudenmukaisuus ovat hävinneet. Kun rasismista tehdään hovikelpoista ja sotarikollisille pystytetään patsaita.