Epäsosiaalisuus kasvaa rakettimaisesti

Torstai 26.11.2009 klo 11.21 - Pirkko Turpeinen-Saari

Jacob Söderman kuvasi havainnollisesti valtionhallinnon politisoitumisen (oikeistolaistumisen?) seurauksia 26. 11. 2009 Demarissa. Hallinnon laillisuus- ja oikeudenmukaisuusvalvonnasta ollaan liukumassa lakien, erityisesti perustuslain kiertämisen taitoihin.

Yhteiskuntajärjestelmällemme tyypillinen yksilön tarve osoittaa pätevyyttään vallalla ja rikkauksilla on johtanut oman käden oikeuteen ja pyrkimykseen lainsäädännöllä vahvistaa tätä vähemmistöjen oikeutta. Veroparatiisit "laillisine" veronkiertomahdollisuuksineen ovat vain eräs melko hiljattain julkisuudessa käsittelyyn tullut piirre.

Jo kuusikymmentäluvulla alkanut ja alati kasvava satelliittivakoilu ja yksilöiden ja yhteisöjen valvonta on ohjannut hyvän ja pahan polarisoitumiseen siten, että hyväksi julistetaan ne vakoilijat ja vallankäyttäjät, joilla on eniten taloudellista mahtia sekä valtaa, joka on ääri-ilmiönään sotilaallista väkivaltaa.

Tällainen kehitys ei olisi mahdollinen ellei ihmisen mieltä olisi kyetty sitomaan kyseisenlaisen kehityksen hyväksymisen suuntaan. Rikkaimmat ja itseasiassa väkivaltaisimmat on voitava hyväksyä johtamaan asioitamme. Kuinka moni olisikaan halunnut Irakin laittomaan sotaan Britannian johtaneen ja korkean virkamiehen Kellyn itsemurhaan johtaneen salaisen prosessin vastuuhenkilön Tony Blairin Euroopan presidentiksi.

Jo kolmekymmentä vuotta sitten mediaväkivalta lisääntyi. Suomen eduskunta sai ministeriön virkamiesten toiveiden vastaisesti hieman jämäköitettyä ehdotettua video- ja elokuvaväkivaltaa säätelevää lakia. Siitä huolimatta väkivallan hyväksyminen lasten ja nuorten, puhumattakaan aikuisten arjesta on tasaisesti lisääntynyt.

Aina on löytynyt asiantuntijoita osoittamaan, että väkivallan lisääntyminen arjessa ei lisää väkivaltaista käyttäytymistä. Nyt totuttelemme jo parivuotiaitten lasten levottomuuteen, keskittymättömyyteen, teinityttöjen tappeluihin, poikien keskinäiseen väkivaltaan, joka vielä videoidaan.

Väkivallan hyväksyminen osaksi arkea on edellytys sille, että muukin eriarvoisuutta lisäävä vallankäyttö on mahdollista. Rikkaimmat ja väkivaltaisimmat tahot ovat ne sitten kansakuntia tai yksilöitä on naamioitava hyväntekijöiksi tai muuten hyväksyttäviksi. Se tapahtuu leimaamalla osattomien, pienten yksilöiden väkivalta ankarasti tuomittavaksi, jolloin heistä tulee julkisuudessa mahtavien rikosten sijaiskärsijöitä. Jos vielä vankilalaitos saadan yksityistettyä ja tuottavuuskriteereillä toimivaksi saadaan synnytettyä pikkurikollisten tuottavuus automaatti, joka peittää tarpeen paljastaa todella suuria rikollisia.

Tämä yhteiskunta täytyy naamioida kuitenkin VAPAAKSI. Kaikki haluavat olla vapaassa yhteiskunnassa, vapaan tiedonvälityksen ympäröimänä. "Vapaa" tiedonvälitys takaa, että kokija ei pysty erottamaan valhetta totuudesta. Vapaa palvelu on sidottu kontrolliin, jota "yhteiskunta" on se sitten virasto, viranomainen tai suojelupoliisi tarkkailee.

Kun arvostelemme kiinalaisia "vapaan" tiedonvälityksen rajoituksista ja ylistämme Obaman Yhdysvaltojen vapaata tiedonvälitystä emme huomaa, että yhdysvaltalaiseen tai suomalaiseen vapauteen liittyy kontrolliin alistuminen.On oltava valmis vastaamaan jokaisesta sähköpostista CIA:lle FBI:lle, Supolle, Ruotsin valvontaviranomaisille. Tai mielenterveytensä säilyttääkseen  on näyteltävä, että ei tiedä tai ei välitä siitä, että kaikki yksityinen tiedonvälitys on kontrolloitua.

Tämä kontrolli perustellaan turvallisuudella. Kenen turvallisuudella? Niiden turvallisuudella, joiden intressissä on suojella omia taloudellisia etuoikeuksiaan ja vallankäyttöään. Hintana on lasten, tavallisten varattomien ja keskiluokkaisten ryhmien arkinen turvallisuus, luonnon suojelu, oikeudenmukaisuus, aito rakkauden- ja vastuuntunne.

Kysymys on siitä, onko tajuntamme sopeutunut pitämään epäsosiaalisuutta oikeudenmukaisuutena ja äänestämmekö kansalaisina tahoja, jotka kärjistävät väkivaltaan sopeutumista. Toinen tie on vaivalloinen ponnisteluja edellyttävä täyskäännös, jossa asioita kutsutaan niiden oikeilla nimillä. Vaihtoehtojen välillä ei ole kompromissia. Epäsosiaalisuutta ei voi hyväksyä osittain eikä rehellisyyttä kannattaa osittain.

Paavo Haavikon onnen tunteet

Sunnuntai 22.11.2009 klo 11.46 - Pirkko Turpeinen-Saari

Ystävyyteni Paavo Haavikon kanssa kesti neljä vuotta. Olen tottunut tunnistamaan lämmön, läheisyyden, empatian ja aitouden.

Kokonaisvaltaisimman onnen tunteen Haavikko koki ja myös sanoi kokeneensa paluusta Otavaan - Kotiin. Se tunnevyöry, joka liittyi Mauno Saaren Haavikko niminen mies kirjassakin kuvattuun Savoyn sovintolounaaseen, jossa vanhat yhteistyökumppanit palaavat toistensa yhteyteen aidossa prosessissa, jossa menneet vaikeudet muistetaan mutta sovitetaan ytimiin käyvässä prosessissa. Koko kirjallinen eliitti koki tuon kotiinpaluun Otavan takkatuli-illassa Haavikon saapuessa sinne vaimoineen. Haavikko halusi oman ja ensimmäisen vaimonsa tuotannon tulevan vastaisuudessa Otavan kustantamana.

Tänään 22.11.2009 luen Helsingin Sanomista Haavikon pojan Heikki Haavikon siirtäneen paitsi Paavo Haavikon, myös äitinsä Marja-Liisa Vartion kustannusoikeudet WSOY:lle. Miten tämä toimenpide kunnioittaa Paavo Haavikon tunteita ja tahtoa?

Monivuotisen ystävän Raija-Leena Johanssonin läsnäolo Haavikon Bulevardin asunnossa tai Haavikon ensimmäisellä Mehiläisen sairaalan hoitokerralla oli esimerkki yksityisemmästä onnen tunteesta. Näiden kahden välillä vallitsi silminnähden havaittava harmonia, levollisuuden ja arkisen saumattoman yhteistyön tunne, jota tekisi mieli kutsua myös onnen tunteeksi. Haavikko oli tässä erilainen kuin missään muussa näkemässäni vuorovaikutussuhteessa. Hänellä ei ollut tarvetta esittää tai olla mitään erityistä, vain oma paljas itsensä. Kanssaihminen tuli onnelliseksi näkemästään Haavikon puolesta. Tilaisuudesta otettu valokuvakin välittää tunnelman.

Viimeisen puolen vuoden aikana jokainen onnen tunteen mahdollisuus Paavo Haavikon elinaikana katkaistiin Heikki Haavikon toimesta. Hän kielsi Otavan Leena Majander-Reenpään, Raija-Leena Johanssonin ja Mauno Saaren vierailut sairaalassa. Ymmärsin vasta myöhemmin, että Paavo Haavikon pyrkimys järjestää elämänsä viimeisenä vuotenaan itsenäiselle pohjalle minun ja mm kotisairaanhoidon avulla, riippumattomaksi pojan avusta, tavoitteli tuon henkisen yhteyden vaalimisen takaamista tärkeisiin ihmisiin. Juuri siksi hän halusi, että ystävillä olisi esteetön pääsy hänen luokseen Bulevardille omalla avaimella ja että ruoka tulisi vaivattomasti, valmiina, lämpimänä ja olisi monipuolista. Hän inhosi ja arasteli mikron käyttöä ja pakasteruokia. Hän pelkäsi, että Heikki ei jakanut lääkkeitä oikein.

Paavo Haavikon ja pojan Heikki Haavikon keskinäiset ristiriidat jatkuvat kuoleman jälkeenkin. Nyt siis Marja-Liisa Vartion kirjallisen jäämistön siirtämisenä Otavalta WSOY:lle. Vaikka isän tunteita ei enää voi loukata, loukkaavat tällaiset toimet jokaisen Paavo Haavikon tahtoa ja tunteita arvostaneen ihmisen oikeustajua.

 

Tuusulan nuorten erinomainen ehdotus

Maanantai 16.11.2009 klo 11.07 - Pirkko Turpeinen-Saari

Tuusulan nuorten valtuusto on ehdottanut kaikille yhdeksäsluokkalaisille tarjottavaa mahdollisuutta psykologin tapaamiseen. Virkamiehet ovat suhtautuneet ehdotukseen nihkeästi koska siihen tarvittaisiin heidän mielestään yhden psykologin kokonainen virka.Tuusulassa on lehtitietojen mukaan 550 yhdeksäsluokkalaista.

Pikaisenkin laskutoimituksen mukaan 550 oppilaan kohtaamiseen tunnin ajan menee 550 tuntia. Kolmenkymmenen kuuden viikkotunnin virka-ajan mukaan tutkimuksiin menisi 16 viikkoa. 

Miksi vielä tunteensa säilyttäneiden, ongelmia ratkaisemaan ja ennaltaehkäisemään pyrkivien aktiivisten nuorten loistava ehdotus jälleen tyrmätään. Kokemus osoittaa, että ne henkilöt, joita asia koskee, tavallisesti tunnistavat parhaiten miten heidän omia asioitaan voitaisiin parantaa.

Mielestäni jokaisen tuon ikäluokan nuoren tulisi päästä pätevän kokeneen kliinisen psykologin tai psykiatrin puheille. Mitä "terveemmiksi" oletetuista nuorista on kysymys sitä pätevämpi tutkijan tulisi olla. Se, että kaikki nuoret pääsevät tapaamaan psykologia/psykiatria vähentää avun tarpeessa olevien kynnystä hakeutua hoitoon. Kaikille tarjottava apu vähentää syrjintää ja leimautumista. Niin sanottua ongelmatonta nuorta ei olekaan. Nuoret elävät kouluyhteisössä ja yksilön ongelma voikin osoittautua toisen nuoren aiheuttamaksi.

Viranomaiset kohtelevat helposti eri alojen asiakkaita ja avuntarvitsijoita objekteina eikä itse elämäänsä hallitsemaan pyrkivinä subjekteina. Subjektius on kuitenkin identiteetin ydintä. Siten erilaisten asiakasryhmien omien ehdotusten tulisi olla toimintojen kehittämisen ohjenuorana.

Osallistuin joitakin vuosia sitten Tukholmassa pidettyyn psykiatristen potilaiden oikeuksia käsittelevään kongressiin. Runsaassa seminaariohjelmassa valtaosan muodosti virkamiestyyppiset alustukset ja tutkimusreferaatit WHO:n johtavan virkamiehen esitys mukaan luettuna.

Esityksistä nousi taustastaan kolme alustusta, joiden humaanius, tietorikkaus ja uudenlaisia hoitokäytäntöjä tai asenteita ilmaiseva sisältö olivat poikkeuksellisia. Yhden näistä alustuksista piti ns entinen potilas. Hänen oivaltava lämmin esityksensä osoitti, että hoitavien tahojen tunteiden ja oikeustajun herättelyyn olisi aihetta.

Toinen poikkeva esitys tuli Brasiliasta, jossa sairaanhoitaja kolmikko kuvasi uudentyyppistä potilaslähtöistä psykiatrista hoitoyhteisöä.

Kolmannen taustastaan nousevan esityksen piti Vancouverilainen rikosoikeuden professori. Hänelläkin kyky eläytyä ja lämpö olivat jäljellä. Sen seurauksena hänen oikeustajunsa oli "valovuoden päässä" perinteisestä organisaatio- ja asiantuntijakeskeisestä sairaus-terveys käsitteestä.

On korkea aika kuunnella nuorten omia ehdotuksia paremman elämän kehittämiseksi. Ei riitä, että nuorten mielipiteitä kuunnellaan skeittiratojen, kahviautomaattien tai kouluruoan suhteen. Vasta todellisten syvällisesti elämään vaikuttavien tekijöiden kehittäminen yhdessä nuorten kanssa luo yhteisöllisyyttä ja kaventaa sukupolvien välistä ammottavaa kuilua.

 

Ihmisoikeudet, oikeuslaitos, media

Sunnuntai 8.11.2009 klo 12.14 - Pirkko Turpeinen-Saari

Korkeimman oikeuden presidentti Pauliina Koskelo on taannoisessa Helsingin sanomien mielipidekirjoituksessaan oikeassa siinä, että korkein oikeus ei voi olla ainoa ihmisoikeuksien toteutumisen valvoja. Mistä johtuu, että alemmissa oikeusasteissa ja suomalaisessa kulttuurissa laajemmin ihmisoikeuksien kunnioittamista ei pidetä tärkeänä. Monet käräjäoikeuksissa oikeuksiaan vaativat kansalaiset ovat tottuneet ajattelemaan, että käräjäoikeus on eräänlainen läpihuutojuttu, josta ei voi odottaa eettisesti, moraalisesti ja syvällisesti oikeustajua tyydyttäviä päätöksiä.

Kun näin koetaan olevan, kansalainen harkitsee tarkkaan kannattaako oikeuksiaan ryhtyä peräämään koska ylempiin oikeusasteisiin vietynä tapauksista tulee tavattoman kalliita ja hovioikeuksienkin päätökset vaihtelevat riippuen alueesta ja tuomarin persoonasta.

Joidenkin prosessien alkuvaiheesta lähtien media on mukana sattumanvaraisin tiedoin ja usein mahtipontisin asentein. Rikollinen ja rikoksen kohde saavat sattumanvaraiset sympatiat ja antipatiat.Siten Ole Norrbackin huoli viestinten laadun tason laskusta, mistä huolesta luin ainoastaan HeSa:n päätoimittaja Janne Virkkusen yliöartikkelista referoituna, on varmasti paikallaan.

Ihmisoikeuksien kannalta ei ole lainkaan yhdentekevää kykenevätkö tuomarit, lehtimiehet, lääkärit tai muut viranomaistahot tunnistamaan mikä tutkittavien tapahtumien kulussa on objektiivinen totuus. Kyky eläytyä ja tuntea vähenee kun valta ja vallanhalu vie mukanaan.

Nyky-yhteiskunnassa vieraantuminen ja pinnallistuminen on osoittautunut välttämättömäksi, jotta yksiö pystyisi muista piittaamatta pitämään huolta vain omasta edustaan. Kun media ryhtyy oman tuloskehityksensä seurauksena säestämään tätä kehitystä pääsemme narsistisen valehtelun ja puolitotuuksien maailmaan.

Viitisen vuotta sitten muutettuani Espanjasta Suomeen totesin radikaalin muutoksen suomalaisessa ilmapiirissä. Sitä voisi kutsua yleistyneeksi epäsosiaalisuudeksi. Oli vastenmielistä lukea Nyt-liitettä ja HeSa:n kuukausiliitettä narsististen tehokeinojen ja itsetarkoituksellisen huomiontavoittelun johdosta. Falski ilmapiiri oli vakiintunut tosiasia. En olisi voinut kuvitellakaan päivittäin seuraamani espanjalaisen El Pais lehden vajoavan tälle tasolle.

Omakohtainen kokemukseni kuukausiliitteen kynsissä ei parantanut käsitystäni. Janne Virkkunen toteaa yliönsä lopuksi, että jokainen toimittaja joskus erehtyy, sillä jos hän ei erehtyisi, hän ei hengittäisi laisinkaan.

Toimittaja, joka erehtyy antamaan väärää tietoa miljoonalle lukijalle ei noudata ihmisoikeuksia jättäessään asian silleen. Tällaista silleen jättämistä Pauliina Koskelo tarkoittanee. Oikeusjärjestelmä, media ja koko suomalainen viranomaisjärjestelmä ovat vakavan itsetutkiskelun edessä. Kestävätkö omat toimintatapamme yleisessä eurooppalaisessa viitekehyksessä. Kun johtopäätös välttämättä on, että ei kestä, miten saamme sellaisen sivistyksellisen rautaisannoksen tietoja ja taitoja, joilla voisimme kehittyä edes keskimääräiselle eurooppalaiselle tasolle.

On turhauttavaa, jos viranomaisissa tai mediassa ei ole sisäänrakennettuna korjaavia menettelyjä vaan ne jääräpäisesti pitävät kiinni erehtymättömyyden kuorestaan ja nöyrtyvät myöntämään virheensä vasta oikeuden päätöksen usein Euroopan ihmisoikeutuomioistuimen tai Eurooppa-tuomioistuimen päätöksen jälkeen. Mikä ajan ja oikeuslaitoksen voimien haaskaus.

Sensuroitu vastine ja ihmisoikeudet

Sunnuntai 1.11.2009 klo 9.52 - Pirkko Turpeinen-Saari

Lähetin lokakuun Helsingin Sanomien kuukausiliitteen kunniaani loukkaavaan juttuun vastineen.Välivaiheiden jälkeen sain seuraavan kirjeen: "Olemme saaneet teiltä vastineen ja käyneet sen huolellisesti läpi toimittaja Minna Lindgrenin ja päätoimittaja Janne Virkkusen kanssa. Katsomme, että kuukausiliitteen kirjoituksen "Runoilijan kuolema" johdosta teille on syntynyt vastineoikeus.

Päätoimittaja Virkkunen ilmoittaa,että Helsingin Sanomat on valmis julkaisemaan vastineenne alla olevassa muodossa. Vastinettanne on lyhennetty poistamalla siitä kohtia, jotka eivät koske henkilökohtaisesti teitä tai eivät ole muutoin olennaisia tai perustuvat tulkintaan."

Siis kunniaa loukkaavan tekstin tehneet ja julkaisseet tahot arvioivat mikä loukatulle on olennaista tai perustuu tulkintaan.

Jotta kiinnostuneilla kansalaisilla olisi mahdollisuus tutustua alkuperäiseen vastineeseeni, kirjoitan sen tähän:

Lähetekirjeessä toimittaja Lauri Malkavaaralle totean muun muassa:

"On yleisestikin tunnettua, että olen tehnyt elämäntyöni ihmisen luovuuden, subjektiuden ja ihmisoikeuksien puolustamiseksi. Olen noudattanut samoja periaatteita läheisen, rakkaan ystäväni akateemikko Paavo Haavikonkin suhteen."

VASTINE:

1. Nimeni on väärin. Se on Pirkko Turpeinen-Saari eikä Pirkko Turpeinen

2. Artikkelissa todetaan minun olevan nuorisopsykiatri ja siten kyseenalaistetaan kykyni "hoitaa" vanhusta. Olen myös aikuispsykiatri sekä lastenpsykiatrian erikoislääkäri jonka lisäksi minulla on päihdelääketieteen erityispätevyys. Toimintani ihmisoikeuksien puolesta näkyy muun muassa kirjoistani Inhimillinen kasvu ja yhteisö sekä Ahdingossa luova lapsi ja nuori. Sekä siitä, että olen toiminut Euroopan neuvoston kidutusta ja ihmisarvoa alentavaa kohtelua tutkivan komitean psykiatrian asiantuntijana. Tässä yhteydessä lienee epäoleellista, vaikka artikkeli ne nimenomaan ansioikseni mainitsee, että olen ollut kansanedustaja tai, että olen ollut kolme kertaa naimisissa ja kirjoittanut kirjan Urho Kekkosesta.

3. Artikkelissa väitetään virheellisesti, että lääkäreillä ei ollut tietoa potilaan lääkityksistä. Helsingin kotisairaanhoidolla ja kaupungin sairaalalla on yhteiset tiedostot.

4. Artikkelissa väitetään virheellisesti, että olisin vaatinut akateemikon hoitoa koskevien asioiden alistamista itselleni. Näin en ole koskaan vaatinut. Pidin Helsingin kaupungin kotisairaanhoidon lääkäriä kokonaishoidon vastuullisena lääkärinä. Aivan muut tahot hankaloittivat yhteistyötä.

5. Artikkelissa väitetään virheellisesti, että vierailukieltoja ei ollut. Tosiasiassa Mehiläisen lääkäri edellytti Paavo Haavikon kirjallista tahdonilmaisua. Heikki Haavikko oli unohtanut omasta vieraslistastaan Ritva Haavikonkin. Kiellot oli laatinut aina vain yksi omainen, Heikki Haavikko vaikka artikkelissa viitataan monikkoon; perheeseen, omaisiin. Kielto oli voimassa kaikissa sairaaloissa vaikka lain potilaan oikeuksista kuudes pykälä edellyttää yhteistyötä potilashenkilön parhaaksi yhdessä omaisten ja läheisten kanssa.

6. Artikkelissa väitetään virheellisesti minun määränneen akateemikolle sopimatonta lääkettä. Väite on loukkaava. Olen toiminut psykiatrian alalla lääkärinä 35 vuotta eikä tätä ennen ole esitetty, että ammattitaitoni ja kokemukseni eivät riittäisi lääkevalintaan. Sen sijaan Heikki Haavikko esti Paavo Haavikkoa saamasta kyseisen, akateemikon kanssa ja hänen pyynnöstään sopimani yksittäisen lääkeannoksen.

7. Artikkelissa väitetään virheellisesti, että olisin pyytänyt lääkäriltä Paavo Haavikon potilastietoja. Miksi olisin pyytänyt Mehiläisestä potilastietoja kun tunsin Haavikon tilanteen? Sen sijaan todistettavasti tarjouduin antamaan tietoja.

8. Artikkelissa kerrotaan Paavo Haavikon Mehiläisessä allekirjoittamasta paperista, jossa hän katsoo itsellään olevan tekijänoikeus, jos Pirkko Turpeinen kirjoittaa hänen elämästään. Paavo Haavikko oli hyvin tarkka nimistä. Hän ei olisi kutsunut minua Pirkko Turpeiseksi vaan Pirkko Turpeinen-Saareksi, huolellisesti. Jos hän olisi luullut minun kirjoittavan itsestään kirjaa, olisi hän itsestään selvästi kysynyt asiaa suoraan minulta. Tapasimme tuona samana päivänä, lämpimän rakastavissa merkeissä, kun tuo paperi väitetään kirjoitetuksi. Heikki Haavikko uskotteli eristetylle isälleen myös minun kirjoittavan tästä kirjaa vaikka en ole sellaista koskaan harkinnut.

9. Artikkeli tekee groteskia parodiaa tragediasta liittyen juhannusaaton vierailuuni Paavo Haavikon luona. Vierailu tapahtuu johtavan ylilääkärin luvalla ja käyntini johtuu siitä, että Paavo Haavikolle merkittävämpi henkilö Mauno Saari, johon akateemikon suhde on hengentärkeä, on matkoilla. Vierailun lopulla akateemikon puoliso Ritva Haavikko ja Heikki Haavikko astuvat huoneeseen. Heikki saa raivokohtauksen, poistuu huoneesta ja palaa hetken kuluttua huutaen minun tulleen tervehdyskäynnille väittäen olevani hänen vaimonsa. Käytävällä huuto jatkuu eikä laannu vaikka asiakirjoista selviää, että olen paikalla ylilääkärin annettua Mauno Saarelle ja minulle luvan tapaamisiin, koska hänellekin Mauno Saaren merkitys henkisen yhteyden ylläpitäjänä on selvinnyt. Sanon olevani "ylilääkärin luvalla", en "ylilääkäri", niinkuin artikkelissa virheellisesti väitetään. Silminnäkijöitä ja korvin kuulijoita on kymmeniä. Heikki Haavikko jätti akateemikon ja Ritva Haavikon siihen käsitykseen, että olin tullut tapaamiseen luvatta hänen vaimonaan.

10. Artikkelissa ihmetellään miksi nuorisopsykiatri "hoitaa" vanhusta. Oli paikalla ihmisenä, en ammattini edustajana. Empatia ja myötäeläminen riittävät.

Seuraavana arkipäivänä Heikki Haavikko uhkasi kirjallisesti, juristinsa välityksellä, ylilääkäriä käräjäoikeudella mikäli hän sallii minun käydä tapaamassa akateemikko Haavikkoa.

                             ***

Tähän päättyy vastineeni, jota lehteen sitten "editoitiin" tarpeen mukaan.

Tragedian syvyyttä kuvaa se, että edellisenä päivänä Paavo Haavikko oli kaksin käsin käsistäni pitämällä pyytänyt, että kävisin joka päivä. Siten hän joutui asettamaan poikansa tahdon oman etunsa edelle. Luopumaan surutyöstä menettäessään kontaktin läheisiin ystäviinsä. Kahdelle luovalle kirjailijalle  Paavo Haavikolle ja Mauno Saarelle suruprosessin kieltäminen on ihmisoikeusrikos, jonka tunnistaa vain henkilöt jotka ovat kokeneet mitä tästä kieltämisestä seuraa.