Paavo Haavikon ihmisoikeudet

Perjantai 30.10.2009 klo 10.39 - Pirkko Turpeinen-Saari

Luin vuosia sitten New Yorkissa asuvalle tyttären tyttärelleni tarinaa Seven blind men. Siinä pyydetään norsun vieressä seisovia sokeita miehiä kuvaamaan millainen norsu on. Yksi tarttuu hännästä ja kuvailee norsun hennoksi ja siimamaiseksi. Toinen tarttuu torahampaaseen ja kuvaa norsun kovaksi ja teräväkärkiseksi jne. Viisivuotias lapsikin tajusi metaforan symboliikan ihmisten arjessa.

Varmasti alallaan taitavat toimittajat Pia Ingström (Hufvudstadsbladet) ja Minna Lindgren (HeSa Kuukausiliite) ovat sokean innokkuudella kuvanneet todellisuutta, joka heidän mielestään on se ainoa oikea. Heille on tarjottu norsun häntä ja he ovat sokeasti uskoneet tietävänsä millainen elefantti on.

Heidän artikkelinsa eivät tavoita runoilijaa ja neroa; Paavo Haavikkoa. Minna Lindgren ei ollut lukenut Mauno Saaren kirjaa Haavikko niminen mies, mutta hän uskoi tuntevansa Paavo Haavikon suhteen Mauno Saareen ja minuun. Pia Ingström oli lukenut kirjan, mutta sen sisältö ei ollut tavoittanut häntä. Todellisuuden kieltäminen oli muodostunut tärkeämmäksi kuin todellisuus itse. Hän referoi tulkiten Minna Lindgrenin kuvausta Saaren ja Turpeisen kuumeisesta pyrkimyksestä tehdä itsensä korvaamattomiksi hämärin motiivein. Pia Ingström ei tunnu tunnistavan ihmisen kärsimystä kun sitä hänelle kuvataan. Hänen tarinassaan kärsijä on ollut Heikki Haavikko eikä tämän kuolemansairas isä.

Paavo Haavikko ei ollut henkisesti vanhus. Se, että runoilija ei ollut käytännöllinen ei tee häntä esineeksi, jonka tarpeet ja mielipiteet voi ohittaa. Kaikissa vaiheissa elokuuhun 2008 saakka hän säilytti neroutensa ja jatkuvat oivalluksensa. Hänellä oli tahto, kunnes hän lopulta itse kertoi Mauno Saarelle, että se oli murrettu. Hän halusi kotipalvelun lämpimän ruoan päivittäin, erityisesti kalaa mutta ei saanut sitä. Hän halusi turvarannekkeen jota poika ei katsonut hänen tarvitsevan. Hän halusi, että hänen ystävillään on avain, jotta hänen ei huonon liikkumisensa vuoksi tarvitse tulla portille vastaan. Tähän ei avaimen haltija suostunut. Paavo Haavikko halusi myös, että häntä hoitavilla lääkäreillä olisi todellinen kontakti häneen.

Tulisiko kenellekään mieleen kieltää musiikki Jean Sibeliukselta tai Leif Segerstamilta heidän vanhuuden päivinään? Tulisiko mieleen poistaa piano, kynät ja paperi henkilön elämästä, jonka päähän musiikin teemat tulvivat taukoamatta? Ei varmaankaan. Miksi sitten pidetään hyvänä sitä, että Haavikon paineisen ajattelun käsittelymahdollisuus katkaistaan.

Paavo Haavikon tajuntaan tulvi jatkuvasti ajatuksia, jotka hän oli tottunut kirjoittamaan paperille. Suuria merkittäviä oivalluksia. Niiden tulo muodostui tyydyttäväksi silloin kun ne sai ikuistettua ja jaettua muiden kanssa. Ajatusten tulo ei pysähtynyt sairaalakäyntienkään yhteydessä. Jokainen tunteva, ajatteleva ja oivaltava ihminen käsittää mitä seuraa siitä, että ajatukset vyöryvät mutta niitä ei saa jäsennettyä ja ulos mielestä.

Mauno Saari muodostui Paavo Haavikon viimeisinä vuosina elintärkeäksi ylläkuvatun prosessin jäsentäjäksi ja vastaanottajaksi. Se ei ollut hänen vikansa vaan miesten pitkän ystävyyden seuraus. Kun Haavikko ei enää nähnyt kirjoittaa, Mauno Saari kirjoitti ja lopuksi vain kuunteli, otti vastaan ja tulkitsi. Valitettavasti pojan kanssa käydyt keskustelut pörssikursseista ja turvesoista tai ilo lapsen lapsien näkemisestä ei voinut korvata tuota henkisen ja tunteellisen prosessin jäsentämistä.

Yksin pojan aikaansaama porttikielto sairaaloihin katkaisi julmalla tavalla kaiken sen, mikä kannatteli akateemikko Paavo Haavikkoa. Haavikon loppukuukaudet olivat kärsimysnäytelmä, jonka olisi voinut estää ja jokaisena sairaalapäivänä lopettaa solmimalla uudelleen yhteyden Mauno Saareen. Kun Saaren puhelinnumerotkin järjestelmällisesti katosivat niin Paavo Haavikon kotoa kuin sairaalapöydiltä, Haavikko pyysi Saarta kirjoittamaan sen otsaansa. "Ehkä se siinä säilyy", hän sanoi. Heikki Haavikon hallitsematon raivokohtaus ja aiheuttamansa kaaos sairaalassa juhannuksena 2008 sai akateemikon ymmärtämään, että pojan tahtoon on alistuttava. Edellisenä päivänä hän oli kaksin käsin käsistäni pitelemällä pyytänyt, että tulisin häntä tervehtimään joka päivä kunnes Mauno Saari pääsisi tulemaan.

Ihmisoikeuksien syvällinen ymmärrys ja niiden puolustaminen on Kuukausiliitteessä ja HBL:ssä tehty irvokkaaksi ja halveksittavaksi. Voiko ihmisoikeuksiemme tilaa sen paremmin paljastaa?

Ihmisoikedet ja oikeustaju

Torstai 29.10.2009 klo 18.03 - Pirkko Turpeinen-Saari

Ihmisoikeusnäkökulma ei ole ollut suomalaisessa oikeuskäytännössä eikä hallinnossa merkittävässä asemassa. Jo kahdeksankymmentä luvulla kiinnitin Pohjoismaiden neuvoston työskentelyssä huomiota siihen kuinka paljon enemmän Ruotsi painotti ihmisoikeusnäkökulmaa muihin Pohjoismaihin erityisesti Suomeen verrattuna.

Korkeimman oikeuden ratkaisu kumota oma päätöksensä oik.tiet.tohtori Kari Uotin asiassa on merkittävä paitsi periaatteellisesti myös siksi, että korkein oikeus kykeni myöntämään virheensä. Virheen myöntäminen olisi ehkä voinut olla vieläkin aidompi.

EU-tuomioistuimen ja Ihmisoikeustuomioistuimen päätökset osoittavat jatkuvasti kuinka jäljessä suomalainen oikeus- ja hallintokäytäntö on. Kidutuskomitea on jatkuvasti joutunut puuttumaan niin psykiatrisen hoidon kuin vankeinhoidon puutteisiin, joihin ei lukuisista huomautuksista huolimatta ole tullut korjauksia. On ollut ilmiselvää, että korjaamattomuuden taustalla on asennevamma. Ei koeta ihmisoikeuksia, ihmisen tunne-elämän sekä henkisen ja fyysisen elämän vaalimista tärkeänä.

Demokratian ja sananvapauden kysymyksissä Suomea on pidetty sekä me itse olemme pitäneet itseämme mallimaana. Ei kuitenkaan tarvitse muuta kuin vilkuilla päivän lehtiä niin huomaa, että valheen ja totuudenvapaus ovat samanarvoisia. Vaivalloinen asioihin perehtyminen korvautuu usein kuulopuheilla, netillä ja ilmiasuun pysähtymällä.

Psykiatriassakin on ollut selkeästi kaksi suuntausta. Ne, joiden mielestä taudinmäärittely on tehtävä heti ja hoito tehtävä ensipäivän määrittelyn mukaan, joka julistetaan totuudeksi. Toinen suuntaus on se, että totuuden löytyminen on hidas vaivalloinen prosessi. Ihmisen mieli kuoriutuu hitaasti jos koskaan ja vasta luottamuksen synnyttyä. Ensimmäinen suuntaus sanoo "minä tiedän", toinen sanoo "en tiedä" mutta tutkin.

Lehtijutuissa ihmisoikeudet ja sanavapaus eivät voi liittyä yhteen jos toimittajalla ei ole aikaa eikä halua asiansa syvälliseen tutkimiseen.Olisi toivottavaa, että ihmisoikeusnäkökulma saisi edes auttavasti tilaa suomalaisessa journalismissa. Korkein oikeus on avannut tien oikeuslaitoksessa. Milloin Helsingin Sanomat ja Hufvudstadsbladet avaavat tien journalismissa, jotta ei neljänkymmenen vuoden päästä tarvitsisi väitöskirjassa todeta, että ulkomailla jo silloin tiedettiin meidän ihmisoikeuspuutteemme paremmin kuin me itse.

Valheiden markkinat

Tiistai 27.10.2009 klo 17.56 - Pirkko Turpeinen-Saari

Usein kritisoimassani Helsingin Sanomissa oli viime sunnuntaina ansiokas juttu otsikolla Sensuroitu suorasuu. Juristin kirjan käsikirjoitus, jossa kuvataan narsististen valehtelijoiden toimintaa oikeudenkäynneissä, oli jäänyt Tammessa julkaisematta mahdollisten kirjaan kohdistuvien oikeusjuttujen pelossa.

Saman lehden yleisönosaston kirjoituksessa nimetön kirjoittaja kuvaa kärsimystään sadististen vanhempien kourissa todeten, että sadistiseen kohteluun ei tarvita alkoholia vaikka usein niin luullaan.

Eläkkeellä oleva KRP:n maineikas rikoskomisario Taisto Rajamäki totesi television "Missä olet" ohjelmassa: - Itsenäisyyspäivien juhlien TV-ohjelmassa näen enemmän rikollisia kuin näiden muurien sisällä.

Lausuntoa antaessaan lahjomattomuudestaan kuuluisa komisario istui helsinkiläisen vankilan pihalla.

Ammatissani olen joutunut eläytymään ja tunnistamaan narsististen valehtelijoiden turvattomuuden, häpeän ja rakkauden puutteen oirekäyttäytymisen taustalla. Nykymaailman lainalaisuudet eivät kuitenkaan anna rakentavia vaihtoehtoja murtaa muodostunutta piittaamattoman käyttäytymisen noidankehää. Päinvastoin. Yhteiskuntamme on muuttunut aikaisempaan nähden piittaamattomammaksi, jolloin narsistinen oirekäyttäytyminen on hyväksyttyä.

Puhuin hiljattain yksityisyyden suojasta psykiatrikollegan kanssa, jonka käsitykset ovat päinvastaiset omiini nähden. Hän korosti yksityisyyden suojaa lähes absoluuttisena ja periaatteellisena. Totesin hänelle, että yhtä hyvin keskustelumme otsikko voisi olla yksityisyyden suoja kidutuksen mahdollistajana.

Sadististen vanhempien kourissa oleva lapsi toivoisi, että joku murtaisi kodin umpipullon, jossa kidutus tapahtuu. Pahoinpitely on harvinaisempaa päiväkodin julkisessa tilassa kuin yksityisyyden suojassa kotona. Vanhusta hoidetaan julkisessa tilassa avoimesti hyvin tai huonosti mutta kotihoidon henkinen julmuus tai fyysinen pahoinpitely jäävät paljastumatta. Perintöä odottavat aikuiset lapset tai nuoren valintoja hyväksymättömät vanhemmat voivat vanhuksen tai nuoren riippuvuutta hyväksikäyttäen estää yksityisyyden suojissa yksilön valinnan vapauden.

Vastakkain asetteluna on aina valta ja luovuus, alistaminen ja eläytyminen. Nämä vastakkaiset ominaisuudet eivät perustu ammattiin tai sukupuoleen. Sen sijaan ne perustuvat elämänkokemuksiin, jotka ovat muovanneet persoonallisuuden.

Suomessa on voimassa laki, joka kieltää lapsen fyysisen kurittamisen. Milloin pääsemme lainsäädäntöön, jossa henkisen-ja tunne-elämän vammojen aiheuttaminen kaikissa ikäluokissa tunnistetaan ja tulee myös kielletyksi. Milloin tasavallan presidentin linnan juhlissa voidaan todeta olevan vain rehellisiä omia etuja vain yhtä arvokkaina kuin muiden etuja pitäviä kansalaisia.

Milloin narsistinen vahingonteko tulee tuomittavaksi eikä sen paljastaminen tai siitä kirjoittaminen.

 

Subjektina olemisen oikeus

Keskiviikko 14.10.2009 klo 9.24 - Pirkko Turpeinen-Saari

Vallankäyttäjät estävät kohteeltaan subjektina olon oikeuden. Vallankäyttö perustuu vallankäyttäjän kyvyttömyyteen eläytyä kohteensa asemaan. Tämä kyvyttömyys perustuu lapsuuden kokemuksiin; riittämättömään lapsen hyväksymiseen sellaisena kuin hän on. Vallankäyttö on käyttäjänsä turvallisuudentunteen ehto eikä siten ole poistettavissa. Ääriesimerkkinä on Adolf Hitler mutta arkielämässä ilmiö on tuttu jokaiselle tuntevalle kanssaihmiselle.

Hyvää tarkoittava äiti voi tulkinnoillaan siirtää omat odotuksensa lapsessa olevaksi kykenemättä oivaltamaan mitä lapsi itse kokee tai tarvitsee. Kun lapsi haluaa seurustella, hänelle saatetaan tarjota rintaa tai ruokaa. Emme kutsu tällaista äitiä vallankäyttäjäksi, mutta hänen ymmärtämättömyytensä muuttaa lapsen käsityksen itsestään: hän tulee hyväksytyksi syödessään kiltisti ja olemalla ajattelematta ja tuntematta itse.

Pieni joukko ihmisiä selviää vallankäytön kulttuurissamme jollakin tavoin puikkelehtimalla, piiloutumalla, suojautumalla tai onnekkaasti löytämällä riittävästi aidosti rakastavia kanssaihmisiä siten, että omat tunteet ja ajatukset voivat säilyä aitoina ja syvinä. Ehkä tällaiseen selviytymiseen perustuu 1700-luvun runoilijan oivalluskin;ihmiset syntyvät aitoina ja kuolevat kopioina.

Tuntevan aidon ihmisen elämä väkivaltakulttuurin, koulu- ja työpaikkakiusaamisen uhan, mielipiteen vapauden puutteen, byrokratian, mediavallan ja vallankäyttöä normaalina pitävien ihmisten keskellä saattaa muuttua vaihtoehdottomaksi painajaiseksi.

Vaihtoehdottomassa painajaisessa ihminen reagoi mielen hajoamisella tai ajautumalla itsemurhaan. Psyykkinen hätä on Suomessa torjuttu, kielletty ja maton alle lakaistu ilmiö koska yhä kovemmat arvot valtaavat tilaa lainsäädännössä, televisio-ohjelmissa ja iltapäivälehtiä myyvissä lööpeissä. Väkivallan normaalistuminen luo perustan piittaamattomuuden normaalistumiselle. Valhe muuttuu yhtä arvokkaaksi kuin totuus.

Empatian-, eläytymisen puute ja kovuus valtaavat alaa yhteiskunnassamme. Subjektina oleminen edellyttäisi jokaisen tunteiden tunnistamista ja siihen perustuvaa vuorovaikutusta. Kun enemmistö muodostuu vallankäyttäjistä, yhteisöllinen elämä on menetetty. Demokratia on muodostunut irvikuvakseen.

Inhimillisyyden olemus

Tiistai 13.10.2009 klo 9.32 - Pirkko Turpeinen-Saari

Viikonloppuna prof.Arno Gruen Zürichistä kävi vaimoineen vierailulla luonamme. Tämä lapsena Hitlerin Saksasta Yhdysvaltoihin paennut psykoanalyytikko on kirjoittanut lukuisia teoksia ja edelleen 86 vuoden iästään huolimatta hoitaa kolmena päivänä viikossa potilaitaan.

Saksalaisella kielialueella Gruen on palkittu ja arvostettu tutkija. Hänen kirjojaan on käännetty lukuisille kielille ja hän osallistuu jatkuvasti filosofispainotteisiin ihmisyyden syvien kysymysten äärellä liikkuviin seminaareihin.

Ajattelemme ihmisenä olemisesta hyvin samalla tavalla. Tämä perustuu osittain siihen, että koko elämämme ajan olemme työssämme hoitaneet psykoosiin hajonneita potilaita. Ihmisen aitouden, herkkyyden ja inhimillisyyden ylläpitäminen vallankäytön ja väkivallan kulttuurissa on äärimmäisen vaikeata. Psykoosiin ajautumisen dynamiikka perheen sisäisissä suhteissa keskinäisten riippuvuuksien vallitessa on tragedia. Tragedian voimakentät käsittävät koko yhteiskunnan arvojärjestelmän heijastumisen yhden ihmisen tajuntaan. Läheiset ihmissuhteet ovat välittävänä tekijänä yhteisön ja yksilön välillä.

Miten löysimme toisemme? Kahdeksankymmenluvulla Otavalta ilmestyi suomeksi Gruenin teos "Itseään pettävä ihminen".Eräs toimittaja sanoi Gruenin ajattelevan samalla tavalla kuin minä ja ehdotti yhteishaastattelua. Haastattelusta ei tullut mitään mutta myöhemmin Arno Gruen luki Ahdingossa luova lapsi ja nuori kirjani englanninkielisen käsikirjoituksen, jolloin yhteys syntyi. Hän kirjoitti suosituksen kirjani suomenkieliseen ja espanjankieliseen laitokseen.

Terapeutin tehtävänä on tavoittaa se minkä potilashenkilö kokee aidoksi itsekseen, tukea sitä ja raivata tilaa potilaan oman identiteetin voimistumiselle toimintakyvyksi oman kehityksensä tiellä. Sen voi usein tehdä vain eläytymällä, kannattelemalla ja luomalla edellytyksiä potilashenkilön itsensä koostamiselle omista kokemuksistaan ja voimavaroistaan käsin.

Espanjalainen kustantajani julkaisi ehdotuksestani Gruenin "Tahdon maailman ilman sotaa" teoksen ja seuraavaksi toivon, että hänen teoksesta "Der Fremde in uns", "Vieras meissä" kustannettaisiin suomeksi. Vieras meissä säätelee usein tekemisiämme. Kuka se vieras kenessäkin on riippuu kasvatuksestamme. Rakastava mutta samalla tilaa antava ja lapsen, nuoren tai vanhuksen identiteettiä kunnioittava kohtelu säilyttää luovan vuorovaikutuksen mahdollisuuden, jolloin yhdessä kasvamisesta ja yhteistyöstä tulee ilo, joka hyödyttää kaikkia.

 

 

Blogien poisto

Sunnuntai 11.10.2009 klo 10.34 - Pirkko Turpeinen-Saari

Poistin kaksi blogiani, jotka liittyivät Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä julkaistuun Heikki Haavikon haastatteluun. Blogit olivat käyneet tarpeettomiksi sen jälkeen kun Mauno Saaren kirja Haavikko niminen mies ilmestyi viime perjantaina 9. 10. 2009

Kirjassa kuvataan akateemikko Paavo Haavikon ajattelutapaa, mielipiteitä ja prosesseja niin syvällisesti, että kuukausiliitteen ilmaisut jäävät omaan arvoonsa.

Paavo Haavikko ja minä

Lauantai 3.10.2009 klo 19.55 - Pirkko Turpeinen-Saari

Paavo Haavikko tutustui ajatuksiini v.2003 jo ennen kuin olimme tavanneet. Hän oli tulevan aviomieheni suosituksesta lukenut kirjani Ahdingossa luova lapsi ja nuori;tienviittoja kasvuun (Edita)käsikirjoituksen. Hän oli huudahtanut: kustannan tämän heti!Ensimmäisen tapaamisemme jälkeen HYKS:issä 2005 jokaiseen kohtaamiseemme liittyi syvällisiä hetkiä, joilla oli merkitystä molemmille. Haavikon tapa olla läsnä loi mahdollisuuden vuorovaikutukseen. Ainakin minun ajatukseni menivät alueille, joista löytyi käsillä olevaan ajatusrakennelmaani aina uutta. Haavikko puolestaan sanoi, että hän ei aikaisemmin ole tiedostanut itseään vaan kirjoittanut itseään.

Hän oli kiinnostunut kirjassanikin kuvaamastani prosessista kuinka niin sanottu "normaali" todellisuus syntyy. Puhuimme vallasta ja vallankäytöstä. Syrjinnän merkityksestä. Muistan Juholan terassilla käymämme keskustelun hollantilaisen Arthur Japinin kirjasta "De grote wereld", jonka olin lukenut hollanninkielellä. Japin kuvaa kääpiön kokemaa normaalikokoisten suhtautumista itseensä. Kääpiö joutuu ottamaan huomioon kokonsa aiheuttaman kammon tavallisissa kanssaihmisissä. Kammoa  seuraa syyllisyyden ja vihantunteet, jotka kääpiö on sekunnin tarkasti oppinut käsittelemään tekemällä itsensä naurettavaksi, jolloin kanssaihmisen ahdistus ja viha muuttu helpottuneeksi nauruksi.

Puhuimme Haavikon kanssa paljon Urho Kekkosesta koska käsityksemme hänestä olivat hyvin samankaltaiset. Hän luki Kekkosesta kirjoittamani kirjan "Suuri yksinäinen; Urho Kekkonen ja tunteet" käsikirjoituksen kertoen pitävänsä siitä. Hän matki joskus Kekkosen kävelyä ja vertasi sitä Mannerheimin liikkeisiin. Persoonallisuus kehon ilmaisemana kiinnosti häntä. Muutenkin hän halusi kuulla mielipiteitäni politiikasta ja eduskuntavaalien mahdollisesta lopputuloksesta.

Oman kokemukseni perusteella ymmärsin hyvin Paavo Haavikon ja Mauno Saaren suhteen merkityksen. Heidän luovaa tunteiden ja tietoisuuden yhteyttä ja keskinäistä yhteisymmärrystä  ja sen ainutlaatuisuuta olisi pitänyt vaalia loppuun saakka. Mikään ei voi korvata luovaa merkityksellistä yhteyttä henkisen hengissäpysymisen kannalta.

Olin toiminut Euroopan neuvoston kidutusta ja ihmisarvoa alentavaa kohtelua tutkivan komitean psykiatrian asiantuntijana ja kuullut eduskunnan lakivaliokunnan jäsenenä muiden asiantuntijoiden käsityksiä eristämisen merkityksestä ihmisen henkiselle tasapainolle.

Jorma Palo korosti eristämisen neurologisia, orgaanisia vaikutuksia, psykiatrit vuorostaan mielen hajoamisen eli psykoosin vaaraa.

Kun Paavo Haavikon puoliso Ritva Haavikko soitti juhannuksen alla 2008 Paavo Haavikon sairaalakierteen aikana äärimmäisen huolissaan miehensä mielenterveydestä, tiesin kaikki riskit ja menin  auttamaan häntä niinkuin menisin auttamaan ketä tahansa hengen vaarassa olevaa. Jos tästä tai muista tietoisista Paavo Haavikon, monen muun kollegan kanssa tekemistäni auttamistoimenpiteistä Haavikon viimeisen elinvuoden aikana minua halutaan arvostella, koen sen ymmärtämättömyytenä tai asiantuntemattomuutena. Elämänsä lopulla Haavikko joutui valitsemaan kahden todellisuuden välillä eikä hänellä ollut voimia valita sitä todellisuutta, jota hän piti ensisijaisena.