Zapatero-faniryhmä

Maanantai 1.2.2010 klo 11.42 - Pirkko Turpeinen-Saari

Olen kuulunut jo vuosia Espanjan nykyisen pääministeri Zapateron kannattajiin ja tänään liityin Liisa Jaakonsaaren perustamaan Facebook faniryhmään.

José Luis Zapateron aloitteet pureutuvat syvällisesti prosesseihin, joiden seurauksena on aitoa yhteiskunnan kehittymistä inhimillisempään ja oikeudenmukaisempaan suuntaan.

Jo ensimmäisellä pääministerikaudellaan Zapatero aloitti prosessin sisällissodan epäoikeudenmukaisuuksien ja diktatuurin aikaisen väärän vallankäytön seurausten korjaamiseksi. Aloittaessaan työn hän tiesi kohtaavansa Francon diktatuurista hyötyneen eliitin ja katolisen kirkon vastustuksen uudistuksilleen. Aborttioikeuden laajennus oli viimeinen pisara katolisen kirkon maljassa.

Seuraavien vaalien yhteydessä katolinen kirkko asettuikin avoimesti vastustamaan Zapateron uudelleen valintaa. PSOE:n vaalivoitto ja Zapateron jatkaminen pääministerinä oli osoitus siitä, että aito inhimillisyys saa kannatusta Espanjassa.

Kansalaisyhteiskunta on Espanjassa voimissaan. En ole koskaan ollut sellaisessa miljoonan kansalaisen mielenosoituksessa, joka pidettiin Barcelonassa Irakin sotaa vastaan. Junat olivat täynnä ja pysäkeille jääneitä mielenosoittajia saapui keskustaan vielä iltamyöhälläkin.

Kansainvälisessä politiikassa Zapateron linja perustuu kansainvälisten lakien kunnioittamiseen ja oikeudenmukaisuuteen. Espanja ei tämän perusteella ole myöskään hyväksynyt Kosovon irroittamista Serbiasta. Samoin Espanja on halunnut, että EU purkaa pieneen Kuubaan kohdistuvaa järjetöntä taloussaartoa saamatta siihen kuitenkaan EU-maiden konservatiivista enemmistöä mukaan. Myös kehitysavussa Espanjan valinnat ovat moraaliltaan korkeata luokkaa. Espanja antaa esimerkiksi kahdenvälistä kehitysapua Palestiinalaisalueille.

EU:n puheenjohtajamaana Zapatero korostaa ennen kaikkea kansalaisten Eurooppaa. Hän on nostanut naisiin kohdistuvan väkivallan vastustamisen unionin tärkeäksi teemaksi. Välillisesti lisäämällä kansalaisten oikeuksia ja aloitteellisuutta hän tulee edistäneeksi yhteiskuntien inhimillistämistä.

Nopeata taloudellista hyötyä tavoittelevat keinottelijat eivät huomaa, että terveen kasvun perustana on ihmisten turvallisuus ja luovuus. Taloudellinenkin hyvinvointi voi perustua vain aitoon luovuuteen ja  ihmisten yhteistyöhön uusien innovaatioiden aikaansaamiseksi.

Zapatero nostaa talouskriisin korjaamisen ja kansalaisten Euroopan rinnakkain; ei sanoen niitä toistensa edellytyksiksi mutta toimimalla molempien edistämiseksi. Näin toimien ja tällaista linjaa Espanjan puheenjohtajuudenkin jälkeen jatkaen voidaan edetä johonkin, joka antaa valoa muuten synkkään ja militaristiseen globaaliin kehitykseen. 

Pelastetaan islantilaiset

Lauantai 9.1.2010 klo 11.20 - Pirkko Turpeinen-Saari

Pohdimme aamukahvipöydässä kuinka islantilaiset voitaisiin pelastaa ja kuinka puheenjohtajamaa Espanjan tavoitetta kansalaisten Euroopasta myös voitaisiin siinä ohessa edistää.

Islantilaiset ovat olleet Pohjoismaiden neuvostossa perheenjäseniä kuten muutkin pohjoismaat. Islannin kansalaiset ovat syyttömiä pankkiiriensa väärinkäytöksiin. Pohjoismaiden veljesmaat tai EU voisi helposti päästää islantilaiset tukalasta ja kohtuuttomasta tilanteesta.

Selviytyäkseen hallituksensa ja Alankomaiden ja Ison-Britannian välillä tehdystä sopimuksesta, jokaisen islantilaisen, vauvat mukaan luettuna tulisi maksaa 12.500 euroa. Valtion budjetista 4 miljardia euroa.

Jos pohjoismaiden kansalaiset, Ruotsi, Suomi, Tanska ja Norja yhdessä maksaisivat tuon summan, merkitsisi se kunkin kansalaisen vastuulle noin 150 euroa vastaavaa määrää verorahoja. Pohjoismaiden tulisi edellyttää myös sellaisen lainsäädännön kehittämistä, jonka seurauksena vastaavaa ei enää voisi tapahtua. Pohjoismaat yksin eivät siihen pysty, mutta lainsäädännön kehittämisen suunnittelu ja toteuttamismekanismien kehittäminen olisi aloitettava välittömästi.

Mikäli EU ottaisi vastatakseen tulevien jäsentensä, islantilaisten auttamisen, koituisi kullekin yli 500 miljoonan asukkaan eurooppalaiselle vastattavaa n. 8 euroa. Se olisi naurettavan pieni summa. Sen lisäksi Euroopan unionin olisi mahdollista kehittää kattavampia pankkitoiminnan kehittämislakeja kuin mitä Pohjoismaat yksin voivat tehdä.

Islantilaiset vastustavat terveellä maalaisjärjellä täysin kohtuuttomia riskisijoittamiseen perustuvan pankkitoiminnan seurauksia. Osa islantilaisista on toki itsekin yrittänyt hyötyä omista riskisijoituksistaan ja siten elänyt täysin rinnoin kuplatodellisuudessa kuten moni muukin. Näille kansalaisille todellisuus on nyt asettanut rajat toiminnalle. Silti suuri osa on katastrofiin syyttömiä.

Islantilaisten pelastaminen olisi alku sellaiselle kansalaisten Euroopalle, jossa eläytyminen ja yhteisvastuu voimistuvat ja kyynisyys, oman edun tavoittelu ja nationalismi heikkenevät.

 

Suomalainen väkivaltakulttuuri ei liene muutettavissa

Tiistai 5.1.2010 klo 17.43 - Pirkko Turpeinen-Saari

Lukiessani tämän aamun, 5.1. 2010 Suomen pääuutismediaa Helsingin Sanomia, en voinut tulla muuhun lopputulokseen kuin että suomalainen väkivallan ihannointi on pysyvää. Se ei ole muutettavissa.

Kuinka muuten on mahdollista, että samaan aikaan kun pohditaan kauppakeskus Sellon joukkomurhaan johtavia tekijöitä lehti julkaisee talvisotaa ihannoivia artikkeleita ja haastatteluja. Eläkkeellä olevan everstin uhoava kuvaus siitä kuinka vihollisen ruumiita häpäistiin nostamalla jäätyneitä ruumiita rintavarustukseksi, jonka suojasta ammuttiin, on mahdotonta uskoa painetuksi sanomalehdessä vuonna 2010. Tapettujen "ryssien" määrän ihannointi ja sillä talvisodan hengen nostattaminen kuvaa vain sitä kuinka nimittämällä "toinen" viholliseksi tai "toisen ruumis" halveksittavaksi johtaa inhimillisyyden menettämiseen.

Tällaiset artikkelit vaikuttavat satojen tuhansien kasvavien nuorten ja nuorten aikuisten mieleen. Tavallisessa arjessa "toiseksi" leimautuu toinen sukupuoli, toinen rotu, toisen asuma-alueen asukas, väärän näköinen, väärin sanansa asettava henkilö, johon sankarin on luvallista kohdistaa vihantunteitaan, turhautumiaan ja vihdoin tappaa. Kosovolaiselle miehelle nainen, entinen naisystävä, joka ei toiminut miehen mielen mukaisesti muuttui "toiseksi", jonka voi tappaa.

Moni on ihmetellyt miksi naisystävä esiintyi miehen seurassa joitakin päiviä ennen murhaa. Mielestäni se on johdonmukaista, jos olettaa, että mies oli jo tehnyt murhapäätöksen. Nainen oletti miehen hyväksyvän hänen muuttonsa asunnosta toiseen ja ehkä auttavan jopa muutossa. Mies vuorostaan ei hyväksynyt lopullista eroa, vaan oli päättänyt sopivassa tilaisuudessa murhata naisen. Molemmat elivät eri todellisuudessa, joka antoi kummallekin tahollaan mielenrauhan.

Väkivallan sankaruus leimaa tiettyä suomalaista median osaa ja tiettyä poliittisen kentän osaa. Suomi muistuttaa yhä enemmän Yhdysvaltoja tässäkin mielessä. Rifle Associationin valta Yhdysvaltojen kongressissa ei paljoa eroa 1,5 miljoonan suomalaisen aseenkantajan vallasta suomalaisiin parlamentaarikoihin.

Suomalainen aseellinen uho ja aseisiin liittyvä sankaruus on osa heikkouden torjuntaa. Suomalainen eliitti ja sitä myötäilevä media ei halua myöntää, että Suomi niin entisten valkokaartilaisten perilliset kuin punakaartilaisten perilliset yhdessä hävisivät sodan Neuvostoliitolle. Eräs unohdettu talvisodan yhdistävä tekijä on yhdessä hävitty sota. Edellisessä sodassa punakaartilaiset joutuivat hävittyään kärsimään ja itse tapetuiksi omien kansalaisten, valkokaartilaisten toimesta. Talvi- ja jatkosodassa molempia tapettiin, ehkei tasa-arvoisesti.

Talvisodan ja jatkosodan ihannoivan muistamisen jäykät rituaalit, missä mikään ei muutu ovat omiaan ylläpitämään väkivaltakulttuuria. Jokaisen joukkomurhan jälkeen samaa väkivaltakulttuuria paheksutaan juhlapuheissa ja muistokirjoituksissa. Tämä paheksunta häviää nopeasti ja uuden joukkomurhan odotus voi alkaa. Sotien tragedia ja suunnaton suru kielletään ja korvataan sankarikuoleman ihailulla.

Milloin vielä elossa oleville sotien veteraaneille sallitaan julkinen surun, heikkouden ja tappion kokemisen näyttäminen tunneköyhän sankaruuden jalustalle nostamisen sijasta? Milloin suomalainen mies saa olla myös heikko ja tunteva?

Väkivaltakulttuurimme kirkkain ilmentymä on asemäärärahojen nosto ja opetukseen ja heikkojen hyvinvointiin tarkoitettujen määrärahojen lasku.

Väkivallanteot ovat erilaisia;tottumus tappaa empatian

Sunnuntai 3.1.2010 klo 11.30 - Pirkko Turpeinen-Saari

Espanjassa asuessani tutustuin Kosovon-albaani naiseen, joka oli kotimaassaan hiljattain tappanut kansalaisiaan, serbejä. Tappaminen oli muuttanut hänen persoonallisuuttaan syvästi. Kova kuori, luontevan keskustelun vaikeus, syrjässäolo ja toisten tarkkailu loi vaikutelman syvästi traumatisoituneesta henkilöstä.

Haagin Jugoslavia-tribunaalin syyttäjä Carla del Ponte on todennut Haagin oikeusistuimen olleen puolueellinen jättäen muslimi-sotarikolliset syyttämättä ja demonisoiden serbit. Hänen mukaansa Kosovon pääministeri on sotarikollinen. Presidentti Martti Ahtisaari on vaikuttanut suomalaisessa keskustelussa voimakkaasti mustavalkoisen asetelman syntymiseen ja ylläpitoon. Serbit ovat pahoja ja albaanit hyviä. Tämä on legalisoinut länsivaltojen samoin mustavalkoista asennetta.

Suomea hallitseva Venäjä- ja Serbikielteisyys ovat johtaneet idealistiseen Kosovon albaanien ja tsetseenien sijoittamiseen uhrin asemaan. Silloin unohdetaan Vesa Toijosenkin taannoisessa TV 1:n Jugoslavia-ulkolinjassa kuvatut sadat tuhannet sisäisessä maanpakolaisuudessa olevat serbiuhrit. Sadat Suomeen otetut tsetseeni- ja Kosovon albaanipakolaiset eivät saa tarvitsemaansa psykologista ja psykiatrista tukea. Kun joukossa on sisällissodan osapuolia, niin tappajat kuin uhrit tarvitsevat psykologista apua.

Professori Eero Backman luo erinomaisen yleiskatsauksen suomalaiseen väkivaltaperinteeseen 3. 1. 2010 HeSa:n mielipideosastossa. Tappaja kasvattajana on hankalassa roolissa. Ne yhteiskuntaryhmät, joille tappaminen on tuonut kunniaa ja arvostusta siirtävät roolimallin helpommin jälkeläisilleen kuin sellaiset, jotka ovat pakosta osallistuneet sotaan.

Sisällissodassamme valkoiset tappajat saivat kunniaa, valta-asemia ja valtion eläkkeitä eikä heidän tappamiskulttuuriaan rangaistu. Punaiset sen sijaan tuomittiin rikosoikeudessa, teloitettiin ja sijoitettiin vankileireille ja heidän jälkeläisensä ajettiin entistä surkeampaan oikeudettomaan asemaan ja köyhyyteen.

Väkivallanteot eivät tule Suomessa loppumaan niin kauan kun kulttuurissamme tappamista muodossa tai toisessa ihannoidaan. Ellemme kykene näkemään maailmanpolitiikkaa sotineen monipuolisesti ristiriitaisine pyrkimyksineen, joissa pahuus ja hyvyys ovat prosesseja, emme pysty analysoimaan oikeata ja väärää. Jos asetumme yksipuolisesti katsomaan maailmaa maailman vahvimpien sotilasmahtien silmälasien läpi emme tavoita inhimillisyttä ja empatiaa, jonka jokainen sotatoimi polkee entistä pahemmin jalkoihinsa.

Vain oikeudenmukaisuus ja mahdollisimman tasa-arvoiset olosuhteet tarjoavat edellytykset väkivallattomaan yhteiskuntaan. Mikään ei suomalaisen yhteiskunnan kehityksessä viittaa tuohon suuntaan. Poliittiset päättäjät, jotka ovat antaneet eriarvoisuuden kasvaa, oikeudettomuuden ja köyhyyden lisääntyä ovat vastuussa väkivallan läsnäolosta niin kouluissa kuin työelämässä. Pakolaisten huono asema, aselakien puutteet, mielenterveystyön ontuminen ovat valintoja, joita poliittiset päättäjät ovat tehneet. Tällä hetkellä Kokoomus ja Keskusta Vihreiden tuella ovat pahentaneet tilannetta sen parantamisen asemasta. Hämmästyttävän ripeässä tahdissa rakenteellinen eriarvoisuus on lisääntynyt tällä hallituskaudella.  Vastuun ottaminen on harvinaista suomalaisessa yhteiskunnassa. Väkivalta on eräs vastuuttomuuden ilmentymä.

 

Mikä auttaa kouluväkivaltaan?

Keskiviikko 16.12.2009 klo 18.12 - Pirkko Turpeinen-Saari

Mikäli päiväkoti ja koulu halutaan rakentaa yhteiskunnallisesta todellisuudesta poikkeaviksi onnellisuuden saarekkeiksi, vaatii se systemaattista työtä.

Aidon ihmisyyden tavoittaa vain tunnevuorovaikutuksen kautta. Vuorovaikutus edellyttää aikuisilta empaattisuutta ja kykyä asettua lapsen asemaan. Aikuinen voi olla empaattinen vain jos itse saa tukea siihen muilta aikuisilta.

Aikuisten empaattisuuden kehittämisen lähtökohtana päiväkodissa ja koulussa tulisi olla opettajien tietoinen säännöllinen ryhmätyöskentely, jossa voi käsitellä työhön liittyviä tunteita. Monet opettajat ovat sanoneet hyötyneensä myös ajoittaisesta psykoterapeutin antamasta työnohjauksesta.

Vain harmoninen lämmin opettajien keskinäinen ilmapiiri takaa hyvän kouluilmapiirin kehittämisen.

Jokaisen lapsen tulisi voida kokea olevansa hyväksytty. Hänen tulee voida tuntea, että hänen mielipiteensä erilaisista asioista on kuulemisen arvoinen. Siksi koulun tunneilmapiirin kehittämiseksi lukujärjestyksessä tulisi olla viikottainen "tunnetunti". Kymmenen oppilaan ryhmä aikuisen johdolla keskustelemassa menneen viikon asioista ja odotuksista tulevasta, tunnetasolla kunkin kokemuksia kuunnellen.

Luokattomassa oppilaitoksessa, jossa opetus jakautuu vaihtelevia kokoonpanoja käsittäviin ryhmiin, "tunnetunteja" varten koulun oppilaat voidaan lukukauden alussa jakaa 10 oppilaan ryhmiin, joihin sovitaan joku koulun opettajista tai muista työntekijöistä vakituiseksi ryhmän vetäjäksi. Ryhmä kokoontuisi viikoittain.

Oppilaiden tutustuessa vähitellen toisiinsa ja aikuiseen tunnetasolla päästään aitoon kanssakäymiseen, jossa voidaan pohtia miltä jokin asia todella tuntuu. Kun opitaan puhumaan ja tuntemaan aidosti, ystävyys ja kunnioitus syvenee. Myös opittavia aineita voidaan opiskella paremmin ulkoaoppimisen sijasta eläytyen ja itsenäisesti ajatellen. Itse keksitty ja itse ajateltu lopputulos on ulkoaopittua kestävämpää.

Kun oppilas oman ryhmänsä jäsenenä tuntee olevansa yksilönä arvostettu, tunne kantaa myös välitunneilla ja koulun ulkopuolella. Hyvän omanarvontunteen vallassa lapsi ja nuori kykenee eläytymään myös toisten asemaan eikä hyväksy kanssaihmisen kaltoin kohtelua.

Kokeilimme " tunnetuntia" erään helsinkiläisen koulun yläasteella. Kokemukset olivat myönteisiä. Opettajista lapset alkoivat tuntua viisailta. Olivathan he olleet viisaita aikaisemminkin, mutta sitä ei ollut rakenteellisista puutteista johtuen ollut kyetty houkuttelemaan esiin.

Onnellisuuden saarekkeen rakentamisen ydin koulumaailmassa on se, antaako järjestelmä opettajille ajan, tilan ja energian kehittää yhdessä lasten kanssa tiedostettuihin tunteisiin pohjautuva yhteisö. Opettajilla on joka tapauksessa työmaanaan lasten yhteisö, joka voi toimia kaoottisena väärin käyttöön otettujen tunteiden tuhoisana kierteenä tai hallittuna myönteisenä kasvuspiraalina, jossa jokaisen yksilön henkinen kasvu kasvattaa ja rakentaa myös yhteisöä. Päättäjät valitsevat näiden mahdollisuuksien väliltä.

Nuoret ja väkivalta

Keskiviikko 16.12.2009 klo 17.14 - Pirkko Turpeinen-Saari

Lapset ja nuoret elävät epätodellisessa maailmassa. Totuus ja valhe ovat aikuisten valmistamassa mediassa ja maailmassa saman arvoisia. On mahdotonta tunteilla tunnistaa mikä on totta.

Aikuiset ovat kehittäneet pelien maailman vallitsevaan yhteiskuntaan. Samoin lapsille ja nuorille suunnattuihin voittoa tuottaviin peleihin, joita nuorten odotetaan pelaavan.

Sanamagialla sota on rauhaa ja aseteollisuus puolustusteollisuutta, eriarvoisuus on tasa-arvoa ja eriarvoisuuden lisääminen köyhien puolustamista.

Peleissä lapset ja nuoret voivat rakentaa virtuaalitodelisuuden, jossa elää toista elämää. Eräs parikymppinen tyttö kertoi huomaavansa poikaystävästään jo heti kotiin tullessaan onko hän pelannut. Hän oli psyykkisesti muuttuneessa tilassa pelattuaan. Tämä muutos alkoi tuntua pelottavalta ja tyttö erosi ystävästään.

Onko ihme, että koulun arki on muuttunut entistä ahdistuneemmaksi ja väkivaltaisemmaksi. Oppilaat haahuilevat kukin omassa maailmassaan. Kuinka opettaja voi selvitä koulupäivästä tasapainoisena kun  ylemmältä taholta uhataan lomautuksilla ja työn tehostamisen vaatimuksilla ja samanaikaisesti oppilaat ajautuvat entistä kauemmaksi minkäänlaisesta aidosta tunnevuorovaikutuksesta kännykkäviestittelyn, tietokonepelien, vanhempien ajanpuutteen tai muun ahdingon sävyttämien perheolojen johdosta.

Televisio-ohjelmien väkivalta ja pelien väkivalta tekevät väkivaltaisen toiminnan viihteelliseksi ja arkipäiväiseksi. Jos ainoa mahdollisuus saada televisio, elokuvat ja pelit taloudellisesti kannattavaksi on tuottaa väkivaltaviihdettä voidaanko nuorilta odottaa muuta kuin annetun mallin mukaista käyttäytymistä.

Väkivalta on tehty hauskaksi ja haluttavaksi. Nuoret kertovat viihtyvänsä joukossa, jossa yhtä hakataan. Julkisesta hakkaamisesta on tullut viihdettä, josta kerrotaan muille ja kutsutaan mukaan nauttimaan.

Televisiossa sankarit hakkaavat parhaiten, tappavat parhaiten. Afganistanissa ja Irakissa sankarisotilaat tappavat parhaiten. Maassa makaavat viholliseksi nimetyt " toiset" on parasta ampua tai viedä kidutettavaksi.

Ei väkivalta ole nuorten ongelma. Nuorten väkivalta heijastelee yhteiskuntamme omaa raaistuvaa väkivaltaisuutta, josta nuoria on mahdotonta tempaista erilleen omaksi ratkaistavaksi ongelmakseen. Yhteiskuntamme on peruuttamattomasti muuttunut ylikansallisen taloudellisen väkivaltaisen vallankäytön näyttämöksi, jossa tahtia lyö aseteollisuus ja huumekauppa. Katsokaa kuka valtiomies haluaa muuttaa tätä todella? Näen vain luikertelevia opportunisteja, jotka etsivät milloin mitäkin omaa hyötyään ase- ja öljyteollisuuden lobbareiden sinfoniassa. Narsismi ja väkivalta viettävät juhliaan.

Yhdysvallat tukee Talebania taloudellisesti

Tiistai 15.12.2009 klo 17.12 - Pirkko Turpeinen-Saari

Eräässä The Nation-lehden marraskuisessa numerossa (30.11. 2009)selostetetaan yksityiskohtaisesti ja henkilöitä myöten Yhdysvaltojen hyväksi toimivien niin sanottujen turva- tai vartioliikkeiden rakennetta ja toimintaa Afganistanissa. Turvallisuutta ylläpitävän järjestön Watanin johdossa on kymmenen vuotta Yhdysvalloissa vankilassa heroiinin salakuljetuksesta istunut Rateb Pobal. Turvaliikkeiden toimihenkilöt, Afganistanin hallitus ja virkamiehet, huumekauppiaat ja Yhdysvaltojen armeija ja CIA ovat verkostoituneet keskinäisiä riippuvuuksia hyväksikäyttäviksi korruptoituneiksi joukkioiksi. Presidentti Hamid Karzai on Popalin serkku.

"Welcome to the wartime contracting bazaar in Afghanistan. It is a virtual carnival of improbable characters and shady connections, with former CIA officials and ex-military officers joining hands with former Taliban and mujahedeen to collect US government funds in the name of war effort" parodioi lehti.

Yhdysvaltojen valtavat tavaratoimituksia kuljettavat kuorma-autokolonnat käyttävät asemiehiä turvanaan. Klaanipäälliköille ja usein talebaneille maksetaan kuljetusten turvaamisesta. Kolonnan edessä  ja kolonnan takana ajavat Talebanin autot, mikä takaa ettei kuormaston kimppuun hyökätä. Amerikkalaiset ovat myöskin yrittäneet turvata kuormastoja omin asevoimin kammottavia miestappioita aiheuttanein tuloksin. Toisin sanoen talebania rahoitetaan yhdysvaltalaisella rahalla.Afganistanilaiset valtion turvallisuus virkamiehet sanovat rahan muodostavan varsin suuren osan Talebanin tuloista.

Useat vastenmielisimmistä klaanipäälliköistä ovat Yhdysvaltojen entisiä liittolaisia. Hiljattain saattuetta turvaavien afganistanilaispoliisien kimppuun hyökkäsi juuri Gulbuddin Hekmatyarin joukkio - entisiä liittolaisia siis. Välillä poliisit ampuvat toisiaan.

 On selvää, että Afganistanin oman armeijan kouluttaminen ei tule ratkaisemaan ongelmia. Sotilaat kuuluvat eri kansallisuuksiin ja klaaneihin eivätkä varmasti tule lyhyellä aikavälillä sovittamaan keskinäisiä riitojaan. Sotilaiden ostaminen ja Talebanin rahoittaminen saattaa jälleen lyhyellä tähtäyksellä näyttää toimivalta ratkaisulta, mutta raha ei ratkaise uskonnollisia tai ideologisia eroja.

Uskontopohjaiset taistelijat ponkaistiin rahalla ja aseilla Neuvostoliittoa vastaan lyhyen tähtäyksen taktiikalla mutta nyt yhdysvaltalaiset aseet on suunnattu lahjoittajiaan vastaan.

Minkään valtion rakentaminen ei voi lähteä liikkeelle armeijan synnyttämisestä pitämään siviiliyhteiskuntaa kurissa. Uskontoa loukkaavat, amerikkalaisella rahalla pystytetyt saippuaooppera televisio-ohjelmat ja kaikki vieraan kulttuurin päälleliimatut tunnusmerkit kasvattavat vastarintaa ja tuhoavat kansakuntaa sen rakentamisen sijasta.

Presidentti Obaman puhe Nobel-tilaisuudessa sisälsi siinä määrin puolitotuuksia ja mahtipontista falskia retoriikkaa Yhdysvaltojen johtoasemasta demokratian turvaajana maailmassa viimeisten 60 vuoden aikana, että jäin pohtimaan ostaako hän yhdysvaltalaisten terveysuudistuksen läpimenon afganistanilaisten pahoinvoinnilla. Ulkopoliittinen puhe muistuttaa yhä enemmän presidentti Bushin sanavalintoja ja painotuksia.

Mikä on isänmaata puolustamaan kasvatettujen suomalaisten sotilaiden rooli tässä vastenmielisessä, pahalta haisevassa keitoksessa.

Tarja Halonen on oikeassa

Tiistai 8.12.2009 klo 13.04 - Pirkko Turpeinen-Saari

Suomalainen media on keskittynyt puhumaan aidan sijasta aidan seipäistä. Puhutaan lautasista kun pitäisi puhua ulko- ja turvallisuuspolitiikasta. Itsenäisyydestä.

Jo 1917 Valtalain säätämisen jälkeen oli selvää, että suomalainen porvaristo on mieluummin epäitsenäinen porvarillisen tsaarin alaisuudessa kuin itsenäinen työväenpuolueen johdolla. Porvaristo on aina kumartanut valtaa itsenäisyyden kustannuksella, joka valta on viime kädessä väkivaltaa.

Tasavallan presidentti on aivan oikein korostanut suomalaisen itsenäisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan erityispiirteitä. Suomen asukaslukuun nähden valtava armeija ei ole koulutettu hyökäyssotaan vaan isänmaan puolustamiseen. Tämä idea on sotilaiden tajunnassa ja sen muuttaminen kaukana ulkomailla toteutettavaan hyökkäyssotaan osallistumiseksi ei voi tapahtua rikkomatta identiteettiä.

Useilla keskeisillä EU-mailla on vahva siirtomaaperinne. Hollanti, Iso-Britannia Belgia, Ranska, Saksa, Italia ovat tottuneet käymään sotia kaukana emämaasta, ryöstämään rikkauksia ja manipuloimaan kansalaisten, varsinkin sotilaiden identiteetin hyväksymään tämän. Eikä vain hyväksymään vaan pitämään siirtomaa-aikaa myönteisenä. Jopa niin, että Ranskassa laki edellyttää, että koulussa siirtomaa-aika on opetettava myönteisenä.

Vanhempi sukupolvi on siis elänyt siirtomaa-aikaa ja nuorelle sukupolvelle aika on opetettu myönteisenä mitä myönteisyyttä enemmistö elokuvista ja kaunokirjallisuudesta voimakkaasti on tukenut.

Suomessa sekoitetaan demokratia ja parlamentarismi.Globaali talous ei noudata parlamentarismia eikä demokratiaa.Parlamentti ei ole kattava päätöksentekoelin.Parlamentti on luovuttanut taloudellisen vallan lisäksi osan ulkopoliittistakin valtaansa ylikansalliselle foorumille EU:hun. Suomen eduskunnassa istuu suuri määrä mainostoimistojen ja varakkaiden yritysten rahoituksen turvin valittuja edustajia. Valinnalla ei ole välttämättä mitään tekemistä todellisten kykyjen kanssa. Valittujen moraali horjahtelee ja arvostelukyky näyttää usein kyseenalaiselta.

Tasavallan presidentti valitaan nykyisen perustuslain mukaan ylipäälliköksi ja johtamaan ulkopolitiikkaa yhteistyössä hallituksen kanssa. Presidentti valitaan suoralla kansanvaalilla, jolloin kansalaiset voivat itse arvioida luottavatko he juuri kyseiseen henkilöön juuri näissä tehtävissä. Toisin sanoen henkilö on valittu tunnettujen kykyjensä perusteella, joiden kykyjen puuttumista ei pysty mainostoimistojenkaan avulla peittelemään.

Pääministeriksi valikoituu satumanvaraisesti puolueen valitsema henkilö puolueen kaadereista, usein puheenjohtaja. Luotammeko Vanhaseen, Urpilaiseen, Sinnemäkeen, Kataiseen tai Soiniin ulkopolitiikan johtajana ja puolustusvoimien ylipäällikkönä - todella?

Suomen ulkopolitiikka edellyttää itsenäisyyttä päätöksenteossa. Tätä itsenäisyyttä voi olla vain henkilöllä, joka on ylitse muiden arvoiltaan ja henkiseltä varustukseltaan. Koska näin on on katsottava miten tämä suomalainen erityisasema otetaan kansainvälisessä päätöksenteossa huomioon.

Euroopan unionin 27 jäsenmaata muodostavat pikkuruisen vähemmistön maapallon valtioiden joukossa. Vaikka EU-säännökset eivät koske tietenkään suhdetta maapallon maiden enemmistöön ei ole yhdentekevää kuinka suomalainen ulkopolitiikka hoidetaan EU:ssa.

Mielestäni on oikein, että Tarja Halonen informoi EU:n uusia johtajia Suomen erityispiirteistä. Olisi onnellista, jos ulkopolitiikkaa EU:ssa käsiteltäessä Suomeen lähetettäisiin kaksi kutsua. Kahden kutsun puuttuminen ei tee Vanhasen -Stubbin kaksikkoa täysivaltaiseksi ulkopolitiikan kehittäjäksi ja päättäjäksi EU:ssa vaan ulkopolitiikkaa Suomen osalta, perustuslain mukaan, edelleen johtaa Tasavallan presidentti.

NATO:asiassa useiden kaupallisten sanomalehtien päätoimittajat ovat ilmoittautuneet NATO:n kannattajiksi.Samoin ulkopolitiikassa Tasavallan presidentin kannan vastustajiksi ja Suomen hallituksen kannan myötäilijöiksi. Näin he saavat poliittisesti tietenkin tehdä. Viisautta se ei ole. Sen sijaan se heijastelee syvällisen ajattelun, Suomen edun ja kansan mielipiteen huomioonottamattomuutta, mikä ei ole historiallisesti kovinkaan harvinaista.

Siirtolaisryntäys Hollantiin ei tapahtunut vaivihkaa

Tiistai 8.12.2009 klo 12.43 - Pirkko Turpeinen-Saari

Helsingin Sanomien Tuomas Niskakangas kuvaa Hollannin siirtolaistilannetta ja -politiikkaa yksisilmäisesti ja puolitotuuksin.

Siirtolaisryntäys Hollantiin ei tapahtunut vaivihkaa eikä niinkuin Niskakangas kuvaa. Hollanti on eräs merkittävimpiä siirtomaaherroja, jonka miehityksestä ja sorrosta ovat monet kehittyvät maat kuten Indonesia, Etelä-Afrikka ja Surinam saaneet kärsiä. Hollannin siirtomaa-armeijoihin rekrytoitiin myös luotettavia "alkuasukkaita" ja varsinkin Indonesiassa näiden merkitys oli suuri.

Toisen maailmansodan loppuessa 1945 Indonesian Hollannilta vallannut Japani joutui antautumaan. Itsenäistynyt Indonesia joutui Hollannin pommitusten kohteeksi ja uudelleen miehitetyksi kunnes verinen vaihe päättyi YK:n vaatimukseen miehityksen lopettamisesta päättyi vasta vajaa viittä vuotta myöhemmin. Hollannin alokkaat joutuivat vielä 1960-luvulla taistelemaan Uudessa Guineassa.

Hollannin armeijassa palvelleet indonesialaiset, jotka olivat osallistuneet maanmiestensä surmaamiseen joutuivat lähtemään joukottain Indonesiasta miehityksen loppuessa. Tämä ryhmä oli ensimmäinen suuri sijoitettava maahanmuuttajajoukko 50-luvulla. Kuusikymmentäluvulla tulivat Surinamilaiset. Työn perässä muuttaneet turkkilaiset ja marokkolaiset ovat myöhempää perua.

On selvää, että hollantilaisten suhtautuminen kanssataistelijoihin on erilainen kuin työnhakijoihin vaikka uskonto on sama.

Niskakankaan artikkeli antaa yksipuolisen kuvan myös siksi, että hän jättää mainitsematta, että Pim Fortyinin murhaaja oli hollantilainen, ehkä vihreätä aktivistia muistuttava syrjäänvetäytynyt henkilö mutta hän muistaa todeta, että van Goghin murhaaja oli maahanmuuttaja.

Myöskään hän ei ole oivaltanut, että sekä Hirsi Ali että van Gogh suhtautuivat islamiin halveksivasti ja heidän informaationsa oli tahallisesti loukkaavaa. Viha synnyttää vihaa ja epäluuloja molemmin puolin.

Miksi Hollannissa ns kantaväestö ei pysty suhtautumaan asioihin viisaammin. Miksi Suomessa ei suhtauduta viisaasti maahanmuuttajiin.

Niskakangas ei ole onnistunut saamaan haastateltavaksi yhtään viisasta syvällisesti ajattelevaa asiantunijaa. Hänen asiantuntijansa Hans Jensen sanoo vain "muslimien vihaavan länsimaita".Onko se totta? Vai onko asiantuntija omien ennakkoluulojensa vanki?

Samalla tavalla kuin suomalaiset eivät ole käyneet läpi omaa historiaansa myöskään hollantilaiset eivät ole sitä käsitelleet. Hollantilaisista historiankirjoista on mahdotonta löytää tietoja Indonesian siirtomaasotien kuolonuhreista. Siirtomaa-aika kuvataan niin historiassa kuin suuressa osassa kaunokirjallisuutta myönteisenä kukoistuksen aikana. Kuka muistaa poikkeuksellisen Max Havelaar elokuvan Hollannin synkästä vallankäytöstä tai Pramoedya Amanta Toerin hienot romaanisarjat.

Helsingin Sanomat osallistuu pieneltä osaltaan fasistisen kehityksen edistämiseen yksipuolisilla ja puolitotuuksia sisältävillä artikkeleillaan.

Hollanti on eräs Suomen EU-kumppanimaa, jonka ulkopolitiikkaan osa suomalaisia haluaa Suomen harmonisoituvan. Sen edellytyksenä on siloteltu kuva niin Suomesta kuin kumppanimaista, mikä taas edellyttää aikaisempien vallankäytön kohteiden - nykyisten maahanmuuttajien- demonisointia, toisin sanoen todellisuuden kieltämistä

 

Narsisti omaisena sairaalassa

Perjantai 4.12.2009 klo 11.13 - Pirkko Turpeinen-Saari

Markku Salo on kirjoittanut ansiokkaan teoksen Varo narsistia! narsisteista ja heidän uhreistaan tuomioistuinlaitoksen piirissä. Narsistin aiheuttama fyysinen tai henkinen pahoinpitely, empatian puute, jonka seurauksena narsistisesti häiriöinen ei voi sallia mitään hyvää uhrilleen on erinomaisesti kuvattu. Psykoanalyytikko Gustav Sculman on ollut tekijälle aihepiirin konsulttina. 

Ihmissuhteiden ajautuminen uhrin kärsimyksiin jopa kuolemaan ovat arkipäivää myös terveydenhuollon alueella. Valitettavasti sairaaloissa byrokratia, ajanpuute ja järjestelmän oma narsismi ei tunnista henkisen ja fyysisen väkivallan uhreja potilaina ja narsistia uhrin omaisena.

Psykiatriassa ja vanhustenhuollossa narsistin uhrien nähdään ajautuneen psykoosiin ja henkiseen avuttomuuteen narsistin vallankäytön seurauksena. Avuton vanhus tai psykoosin ajettu uhri ei kykene puolustautumaan. Mikäli terveydenhuolto ja sairaalalaitos järjestelmänä ei kykene tunnistamaan narsistisesti häiriintynyttä omaista ja estämään tämän tuhoisaa vaikutusta uhriinsa, kuka sitten pystyy?

Nuorisopsykiatrian ylilääkärinä ongelma oli tuttu. Joku omaisista pyrki kertomaan millainen nuori on ja edellytti myös, että nuori on juuri hänen haluamansa kaltainen. Avioerotilanteissa uhriksi joutunut puoliso ja usein alaikäinen lapsi kärsivät narsistisen vanhemman manipulaatiosta ja vallankäyttöyrityksistä myös sairaalassa. Lastensuojeluviranomaiset saattoivat asettua ehkä taloudellisesti hyvin toimeentulevan narsistin vanhemmuuden tukijoiksi.

Ainoa selkeä menetelmä oli ottaa kaikki osapuolet lastensuojelun edustaja mukaan luettuna yhtäaikaa pöydän ympärille. Sanat pyysin asettamaan siten, että alaikäinen nuori ymmärtää ja voi osallistua keskusteluun. Vain puhumalla asioista niiden oikeilla nimillä, tekemällä sitovia päätöksiä, jotka voitiin panna täytäntöön ja tiedostamalla sen mikä oli syvällisesti tutkittu ja oivallettu potilaan etu päästiin niin rakentavaan tulokseen kuin mahdollista.

Muussa tapauksessa narsistisesti häiriintynyt omainen pyrkii käyttämään uhkauksia esimerkiksi siten, että hän kantelee, jos hänen tahtoonsa ei suostuta. Hän vaatii, että potilashenkilön luona saa käydä vain hänen valitsemansa henkilöt vaikka se olisi potilashenkilön henkisen terveyden vastaista.

Erään sairaalan hoitajat olivat pelon vallassa kun narsistinen omainen raivosi sen johdosta, että potilaan kauan odottama ystävä oli tullut nuorta tervehtimään. He uskoivat toimineensa väärin.

Suurin osa suomalaista väkivaltaa tapahtuu perheiden sisällä. Kuinka narsisti muuttuisi hyväksi omaiseksi kun uhri joutuu sairaalaan?

 Aikuistuva nuori, aikuinen ja vanhus rakentavat itserakennettuja ystävyyssuhteita henkilöihin, jotka tuntuvat ystävystymisen arvoisilta. Omaisilla on tietyt juridiset oikeudet heidän mielenlaadustaan riippumatta. Laki potilaan oikeuksista 6. pykälä edellyttää viisaasti, että potilasta on hoidettava hänen subjektiivisen etunsa huomioiden yhteistyössä omaisten ja muiden läheisten kanssa. Siten laki ei tue yhden omaisen, puhumattakaan narsistisesti häiriytyneen omaisen oikeutta mielivaltaisiin asenteisiin tai tekoihin, jotka vahingoittavat potilasta jopa ajavat mielen hajoamiseen.

Mistä rajat narsistille? Narsistin viha on rajatonta. Uhrin kuolemakaan ei tuo helpotusta vaan narsisti jatkaa ja kohdistaa vallankäyttönsä uhria auttaneisiin henkilöihin, jotka ovat puuttuneet narsistin kokemaan omistusoikeuteen uhrista. Uhrin perintö, muisto ja muut uhriin liittyvät tekijät siirtyvät omistuksen ja vallankäytön kohteiksi. Narsisti pyrkii manipuloimaan oikeuslaitosta, mediaa ja asiaa lähemmin tuntemattomia ihmisiä. Kuten Markku Salo toteaa, narsisti usein onnistuu manipuloinnissaan mikäli asiaan ei liity narsistin empatiakyvyttömyyden tunnistavia asiantuntijoita.

Markku Salon kirja on erinomainen avaus. Seuraavaksi tarvitaan kirja narstisesta asiakkaasta tai omaisesta terveydenhuollossa.

Epäsosiaalisuus kasvaa rakettimaisesti

Torstai 26.11.2009 klo 11.21 - Pirkko Turpeinen-Saari

Jacob Söderman kuvasi havainnollisesti valtionhallinnon politisoitumisen (oikeistolaistumisen?) seurauksia 26. 11. 2009 Demarissa. Hallinnon laillisuus- ja oikeudenmukaisuusvalvonnasta ollaan liukumassa lakien, erityisesti perustuslain kiertämisen taitoihin.

Yhteiskuntajärjestelmällemme tyypillinen yksilön tarve osoittaa pätevyyttään vallalla ja rikkauksilla on johtanut oman käden oikeuteen ja pyrkimykseen lainsäädännöllä vahvistaa tätä vähemmistöjen oikeutta. Veroparatiisit "laillisine" veronkiertomahdollisuuksineen ovat vain eräs melko hiljattain julkisuudessa käsittelyyn tullut piirre.

Jo kuusikymmentäluvulla alkanut ja alati kasvava satelliittivakoilu ja yksilöiden ja yhteisöjen valvonta on ohjannut hyvän ja pahan polarisoitumiseen siten, että hyväksi julistetaan ne vakoilijat ja vallankäyttäjät, joilla on eniten taloudellista mahtia sekä valtaa, joka on ääri-ilmiönään sotilaallista väkivaltaa.

Tällainen kehitys ei olisi mahdollinen ellei ihmisen mieltä olisi kyetty sitomaan kyseisenlaisen kehityksen hyväksymisen suuntaan. Rikkaimmat ja itseasiassa väkivaltaisimmat on voitava hyväksyä johtamaan asioitamme. Kuinka moni olisikaan halunnut Irakin laittomaan sotaan Britannian johtaneen ja korkean virkamiehen Kellyn itsemurhaan johtaneen salaisen prosessin vastuuhenkilön Tony Blairin Euroopan presidentiksi.

Jo kolmekymmentä vuotta sitten mediaväkivalta lisääntyi. Suomen eduskunta sai ministeriön virkamiesten toiveiden vastaisesti hieman jämäköitettyä ehdotettua video- ja elokuvaväkivaltaa säätelevää lakia. Siitä huolimatta väkivallan hyväksyminen lasten ja nuorten, puhumattakaan aikuisten arjesta on tasaisesti lisääntynyt.

Aina on löytynyt asiantuntijoita osoittamaan, että väkivallan lisääntyminen arjessa ei lisää väkivaltaista käyttäytymistä. Nyt totuttelemme jo parivuotiaitten lasten levottomuuteen, keskittymättömyyteen, teinityttöjen tappeluihin, poikien keskinäiseen väkivaltaan, joka vielä videoidaan.

Väkivallan hyväksyminen osaksi arkea on edellytys sille, että muukin eriarvoisuutta lisäävä vallankäyttö on mahdollista. Rikkaimmat ja väkivaltaisimmat tahot ovat ne sitten kansakuntia tai yksilöitä on naamioitava hyväntekijöiksi tai muuten hyväksyttäviksi. Se tapahtuu leimaamalla osattomien, pienten yksilöiden väkivalta ankarasti tuomittavaksi, jolloin heistä tulee julkisuudessa mahtavien rikosten sijaiskärsijöitä. Jos vielä vankilalaitos saadan yksityistettyä ja tuottavuuskriteereillä toimivaksi saadaan synnytettyä pikkurikollisten tuottavuus automaatti, joka peittää tarpeen paljastaa todella suuria rikollisia.

Tämä yhteiskunta täytyy naamioida kuitenkin VAPAAKSI. Kaikki haluavat olla vapaassa yhteiskunnassa, vapaan tiedonvälityksen ympäröimänä. "Vapaa" tiedonvälitys takaa, että kokija ei pysty erottamaan valhetta totuudesta. Vapaa palvelu on sidottu kontrolliin, jota "yhteiskunta" on se sitten virasto, viranomainen tai suojelupoliisi tarkkailee.

Kun arvostelemme kiinalaisia "vapaan" tiedonvälityksen rajoituksista ja ylistämme Obaman Yhdysvaltojen vapaata tiedonvälitystä emme huomaa, että yhdysvaltalaiseen tai suomalaiseen vapauteen liittyy kontrolliin alistuminen.On oltava valmis vastaamaan jokaisesta sähköpostista CIA:lle FBI:lle, Supolle, Ruotsin valvontaviranomaisille. Tai mielenterveytensä säilyttääkseen  on näyteltävä, että ei tiedä tai ei välitä siitä, että kaikki yksityinen tiedonvälitys on kontrolloitua.

Tämä kontrolli perustellaan turvallisuudella. Kenen turvallisuudella? Niiden turvallisuudella, joiden intressissä on suojella omia taloudellisia etuoikeuksiaan ja vallankäyttöään. Hintana on lasten, tavallisten varattomien ja keskiluokkaisten ryhmien arkinen turvallisuus, luonnon suojelu, oikeudenmukaisuus, aito rakkauden- ja vastuuntunne.

Kysymys on siitä, onko tajuntamme sopeutunut pitämään epäsosiaalisuutta oikeudenmukaisuutena ja äänestämmekö kansalaisina tahoja, jotka kärjistävät väkivaltaan sopeutumista. Toinen tie on vaivalloinen ponnisteluja edellyttävä täyskäännös, jossa asioita kutsutaan niiden oikeilla nimillä. Vaihtoehtojen välillä ei ole kompromissia. Epäsosiaalisuutta ei voi hyväksyä osittain eikä rehellisyyttä kannattaa osittain.

Paavo Haavikon onnen tunteet

Sunnuntai 22.11.2009 klo 11.46 - Pirkko Turpeinen-Saari

Ystävyyteni Paavo Haavikon kanssa kesti neljä vuotta. Olen tottunut tunnistamaan lämmön, läheisyyden, empatian ja aitouden.

Kokonaisvaltaisimman onnen tunteen Haavikko koki ja myös sanoi kokeneensa paluusta Otavaan - Kotiin. Se tunnevyöry, joka liittyi Mauno Saaren Haavikko niminen mies kirjassakin kuvattuun Savoyn sovintolounaaseen, jossa vanhat yhteistyökumppanit palaavat toistensa yhteyteen aidossa prosessissa, jossa menneet vaikeudet muistetaan mutta sovitetaan ytimiin käyvässä prosessissa. Koko kirjallinen eliitti koki tuon kotiinpaluun Otavan takkatuli-illassa Haavikon saapuessa sinne vaimoineen. Haavikko halusi oman ja ensimmäisen vaimonsa tuotannon tulevan vastaisuudessa Otavan kustantamana.

Tänään 22.11.2009 luen Helsingin Sanomista Haavikon pojan Heikki Haavikon siirtäneen paitsi Paavo Haavikon, myös äitinsä Marja-Liisa Vartion kustannusoikeudet WSOY:lle. Miten tämä toimenpide kunnioittaa Paavo Haavikon tunteita ja tahtoa?

Monivuotisen ystävän Raija-Leena Johanssonin läsnäolo Haavikon Bulevardin asunnossa tai Haavikon ensimmäisellä Mehiläisen sairaalan hoitokerralla oli esimerkki yksityisemmästä onnen tunteesta. Näiden kahden välillä vallitsi silminnähden havaittava harmonia, levollisuuden ja arkisen saumattoman yhteistyön tunne, jota tekisi mieli kutsua myös onnen tunteeksi. Haavikko oli tässä erilainen kuin missään muussa näkemässäni vuorovaikutussuhteessa. Hänellä ei ollut tarvetta esittää tai olla mitään erityistä, vain oma paljas itsensä. Kanssaihminen tuli onnelliseksi näkemästään Haavikon puolesta. Tilaisuudesta otettu valokuvakin välittää tunnelman.

Viimeisen puolen vuoden aikana jokainen onnen tunteen mahdollisuus Paavo Haavikon elinaikana katkaistiin Heikki Haavikon toimesta. Hän kielsi Otavan Leena Majander-Reenpään, Raija-Leena Johanssonin ja Mauno Saaren vierailut sairaalassa. Ymmärsin vasta myöhemmin, että Paavo Haavikon pyrkimys järjestää elämänsä viimeisenä vuotenaan itsenäiselle pohjalle minun ja mm kotisairaanhoidon avulla, riippumattomaksi pojan avusta, tavoitteli tuon henkisen yhteyden vaalimisen takaamista tärkeisiin ihmisiin. Juuri siksi hän halusi, että ystävillä olisi esteetön pääsy hänen luokseen Bulevardille omalla avaimella ja että ruoka tulisi vaivattomasti, valmiina, lämpimänä ja olisi monipuolista. Hän inhosi ja arasteli mikron käyttöä ja pakasteruokia. Hän pelkäsi, että Heikki ei jakanut lääkkeitä oikein.

Paavo Haavikon ja pojan Heikki Haavikon keskinäiset ristiriidat jatkuvat kuoleman jälkeenkin. Nyt siis Marja-Liisa Vartion kirjallisen jäämistön siirtämisenä Otavalta WSOY:lle. Vaikka isän tunteita ei enää voi loukata, loukkaavat tällaiset toimet jokaisen Paavo Haavikon tahtoa ja tunteita arvostaneen ihmisen oikeustajua.

 

Tuusulan nuorten erinomainen ehdotus

Maanantai 16.11.2009 klo 11.07 - Pirkko Turpeinen-Saari

Tuusulan nuorten valtuusto on ehdottanut kaikille yhdeksäsluokkalaisille tarjottavaa mahdollisuutta psykologin tapaamiseen. Virkamiehet ovat suhtautuneet ehdotukseen nihkeästi koska siihen tarvittaisiin heidän mielestään yhden psykologin kokonainen virka.Tuusulassa on lehtitietojen mukaan 550 yhdeksäsluokkalaista.

Pikaisenkin laskutoimituksen mukaan 550 oppilaan kohtaamiseen tunnin ajan menee 550 tuntia. Kolmenkymmenen kuuden viikkotunnin virka-ajan mukaan tutkimuksiin menisi 16 viikkoa. 

Miksi vielä tunteensa säilyttäneiden, ongelmia ratkaisemaan ja ennaltaehkäisemään pyrkivien aktiivisten nuorten loistava ehdotus jälleen tyrmätään. Kokemus osoittaa, että ne henkilöt, joita asia koskee, tavallisesti tunnistavat parhaiten miten heidän omia asioitaan voitaisiin parantaa.

Mielestäni jokaisen tuon ikäluokan nuoren tulisi päästä pätevän kokeneen kliinisen psykologin tai psykiatrin puheille. Mitä "terveemmiksi" oletetuista nuorista on kysymys sitä pätevämpi tutkijan tulisi olla. Se, että kaikki nuoret pääsevät tapaamaan psykologia/psykiatria vähentää avun tarpeessa olevien kynnystä hakeutua hoitoon. Kaikille tarjottava apu vähentää syrjintää ja leimautumista. Niin sanottua ongelmatonta nuorta ei olekaan. Nuoret elävät kouluyhteisössä ja yksilön ongelma voikin osoittautua toisen nuoren aiheuttamaksi.

Viranomaiset kohtelevat helposti eri alojen asiakkaita ja avuntarvitsijoita objekteina eikä itse elämäänsä hallitsemaan pyrkivinä subjekteina. Subjektius on kuitenkin identiteetin ydintä. Siten erilaisten asiakasryhmien omien ehdotusten tulisi olla toimintojen kehittämisen ohjenuorana.

Osallistuin joitakin vuosia sitten Tukholmassa pidettyyn psykiatristen potilaiden oikeuksia käsittelevään kongressiin. Runsaassa seminaariohjelmassa valtaosan muodosti virkamiestyyppiset alustukset ja tutkimusreferaatit WHO:n johtavan virkamiehen esitys mukaan luettuna.

Esityksistä nousi taustastaan kolme alustusta, joiden humaanius, tietorikkaus ja uudenlaisia hoitokäytäntöjä tai asenteita ilmaiseva sisältö olivat poikkeuksellisia. Yhden näistä alustuksista piti ns entinen potilas. Hänen oivaltava lämmin esityksensä osoitti, että hoitavien tahojen tunteiden ja oikeustajun herättelyyn olisi aihetta.

Toinen poikkeva esitys tuli Brasiliasta, jossa sairaanhoitaja kolmikko kuvasi uudentyyppistä potilaslähtöistä psykiatrista hoitoyhteisöä.

Kolmannen taustastaan nousevan esityksen piti Vancouverilainen rikosoikeuden professori. Hänelläkin kyky eläytyä ja lämpö olivat jäljellä. Sen seurauksena hänen oikeustajunsa oli "valovuoden päässä" perinteisestä organisaatio- ja asiantuntijakeskeisestä sairaus-terveys käsitteestä.

On korkea aika kuunnella nuorten omia ehdotuksia paremman elämän kehittämiseksi. Ei riitä, että nuorten mielipiteitä kuunnellaan skeittiratojen, kahviautomaattien tai kouluruoan suhteen. Vasta todellisten syvällisesti elämään vaikuttavien tekijöiden kehittäminen yhdessä nuorten kanssa luo yhteisöllisyyttä ja kaventaa sukupolvien välistä ammottavaa kuilua.

 

Ihmisoikeudet, oikeuslaitos, media

Sunnuntai 8.11.2009 klo 12.14 - Pirkko Turpeinen-Saari

Korkeimman oikeuden presidentti Pauliina Koskelo on taannoisessa Helsingin sanomien mielipidekirjoituksessaan oikeassa siinä, että korkein oikeus ei voi olla ainoa ihmisoikeuksien toteutumisen valvoja. Mistä johtuu, että alemmissa oikeusasteissa ja suomalaisessa kulttuurissa laajemmin ihmisoikeuksien kunnioittamista ei pidetä tärkeänä. Monet käräjäoikeuksissa oikeuksiaan vaativat kansalaiset ovat tottuneet ajattelemaan, että käräjäoikeus on eräänlainen läpihuutojuttu, josta ei voi odottaa eettisesti, moraalisesti ja syvällisesti oikeustajua tyydyttäviä päätöksiä.

Kun näin koetaan olevan, kansalainen harkitsee tarkkaan kannattaako oikeuksiaan ryhtyä peräämään koska ylempiin oikeusasteisiin vietynä tapauksista tulee tavattoman kalliita ja hovioikeuksienkin päätökset vaihtelevat riippuen alueesta ja tuomarin persoonasta.

Joidenkin prosessien alkuvaiheesta lähtien media on mukana sattumanvaraisin tiedoin ja usein mahtipontisin asentein. Rikollinen ja rikoksen kohde saavat sattumanvaraiset sympatiat ja antipatiat.Siten Ole Norrbackin huoli viestinten laadun tason laskusta, mistä huolesta luin ainoastaan HeSa:n päätoimittaja Janne Virkkusen yliöartikkelista referoituna, on varmasti paikallaan.

Ihmisoikeuksien kannalta ei ole lainkaan yhdentekevää kykenevätkö tuomarit, lehtimiehet, lääkärit tai muut viranomaistahot tunnistamaan mikä tutkittavien tapahtumien kulussa on objektiivinen totuus. Kyky eläytyä ja tuntea vähenee kun valta ja vallanhalu vie mukanaan.

Nyky-yhteiskunnassa vieraantuminen ja pinnallistuminen on osoittautunut välttämättömäksi, jotta yksiö pystyisi muista piittaamatta pitämään huolta vain omasta edustaan. Kun media ryhtyy oman tuloskehityksensä seurauksena säestämään tätä kehitystä pääsemme narsistisen valehtelun ja puolitotuuksien maailmaan.

Viitisen vuotta sitten muutettuani Espanjasta Suomeen totesin radikaalin muutoksen suomalaisessa ilmapiirissä. Sitä voisi kutsua yleistyneeksi epäsosiaalisuudeksi. Oli vastenmielistä lukea Nyt-liitettä ja HeSa:n kuukausiliitettä narsististen tehokeinojen ja itsetarkoituksellisen huomiontavoittelun johdosta. Falski ilmapiiri oli vakiintunut tosiasia. En olisi voinut kuvitellakaan päivittäin seuraamani espanjalaisen El Pais lehden vajoavan tälle tasolle.

Omakohtainen kokemukseni kuukausiliitteen kynsissä ei parantanut käsitystäni. Janne Virkkunen toteaa yliönsä lopuksi, että jokainen toimittaja joskus erehtyy, sillä jos hän ei erehtyisi, hän ei hengittäisi laisinkaan.

Toimittaja, joka erehtyy antamaan väärää tietoa miljoonalle lukijalle ei noudata ihmisoikeuksia jättäessään asian silleen. Tällaista silleen jättämistä Pauliina Koskelo tarkoittanee. Oikeusjärjestelmä, media ja koko suomalainen viranomaisjärjestelmä ovat vakavan itsetutkiskelun edessä. Kestävätkö omat toimintatapamme yleisessä eurooppalaisessa viitekehyksessä. Kun johtopäätös välttämättä on, että ei kestä, miten saamme sellaisen sivistyksellisen rautaisannoksen tietoja ja taitoja, joilla voisimme kehittyä edes keskimääräiselle eurooppalaiselle tasolle.

On turhauttavaa, jos viranomaisissa tai mediassa ei ole sisäänrakennettuna korjaavia menettelyjä vaan ne jääräpäisesti pitävät kiinni erehtymättömyyden kuorestaan ja nöyrtyvät myöntämään virheensä vasta oikeuden päätöksen usein Euroopan ihmisoikeutuomioistuimen tai Eurooppa-tuomioistuimen päätöksen jälkeen. Mikä ajan ja oikeuslaitoksen voimien haaskaus.

Sensuroitu vastine ja ihmisoikeudet

Sunnuntai 1.11.2009 klo 9.52 - Pirkko Turpeinen-Saari

Lähetin lokakuun Helsingin Sanomien kuukausiliitteen kunniaani loukkaavaan juttuun vastineen.Välivaiheiden jälkeen sain seuraavan kirjeen: "Olemme saaneet teiltä vastineen ja käyneet sen huolellisesti läpi toimittaja Minna Lindgrenin ja päätoimittaja Janne Virkkusen kanssa. Katsomme, että kuukausiliitteen kirjoituksen "Runoilijan kuolema" johdosta teille on syntynyt vastineoikeus.

Päätoimittaja Virkkunen ilmoittaa,että Helsingin Sanomat on valmis julkaisemaan vastineenne alla olevassa muodossa. Vastinettanne on lyhennetty poistamalla siitä kohtia, jotka eivät koske henkilökohtaisesti teitä tai eivät ole muutoin olennaisia tai perustuvat tulkintaan."

Siis kunniaa loukkaavan tekstin tehneet ja julkaisseet tahot arvioivat mikä loukatulle on olennaista tai perustuu tulkintaan.

Jotta kiinnostuneilla kansalaisilla olisi mahdollisuus tutustua alkuperäiseen vastineeseeni, kirjoitan sen tähän:

Lähetekirjeessä toimittaja Lauri Malkavaaralle totean muun muassa:

"On yleisestikin tunnettua, että olen tehnyt elämäntyöni ihmisen luovuuden, subjektiuden ja ihmisoikeuksien puolustamiseksi. Olen noudattanut samoja periaatteita läheisen, rakkaan ystäväni akateemikko Paavo Haavikonkin suhteen."

VASTINE:

1. Nimeni on väärin. Se on Pirkko Turpeinen-Saari eikä Pirkko Turpeinen

2. Artikkelissa todetaan minun olevan nuorisopsykiatri ja siten kyseenalaistetaan kykyni "hoitaa" vanhusta. Olen myös aikuispsykiatri sekä lastenpsykiatrian erikoislääkäri jonka lisäksi minulla on päihdelääketieteen erityispätevyys. Toimintani ihmisoikeuksien puolesta näkyy muun muassa kirjoistani Inhimillinen kasvu ja yhteisö sekä Ahdingossa luova lapsi ja nuori. Sekä siitä, että olen toiminut Euroopan neuvoston kidutusta ja ihmisarvoa alentavaa kohtelua tutkivan komitean psykiatrian asiantuntijana. Tässä yhteydessä lienee epäoleellista, vaikka artikkeli ne nimenomaan ansioikseni mainitsee, että olen ollut kansanedustaja tai, että olen ollut kolme kertaa naimisissa ja kirjoittanut kirjan Urho Kekkosesta.

3. Artikkelissa väitetään virheellisesti, että lääkäreillä ei ollut tietoa potilaan lääkityksistä. Helsingin kotisairaanhoidolla ja kaupungin sairaalalla on yhteiset tiedostot.

4. Artikkelissa väitetään virheellisesti, että olisin vaatinut akateemikon hoitoa koskevien asioiden alistamista itselleni. Näin en ole koskaan vaatinut. Pidin Helsingin kaupungin kotisairaanhoidon lääkäriä kokonaishoidon vastuullisena lääkärinä. Aivan muut tahot hankaloittivat yhteistyötä.

5. Artikkelissa väitetään virheellisesti, että vierailukieltoja ei ollut. Tosiasiassa Mehiläisen lääkäri edellytti Paavo Haavikon kirjallista tahdonilmaisua. Heikki Haavikko oli unohtanut omasta vieraslistastaan Ritva Haavikonkin. Kiellot oli laatinut aina vain yksi omainen, Heikki Haavikko vaikka artikkelissa viitataan monikkoon; perheeseen, omaisiin. Kielto oli voimassa kaikissa sairaaloissa vaikka lain potilaan oikeuksista kuudes pykälä edellyttää yhteistyötä potilashenkilön parhaaksi yhdessä omaisten ja läheisten kanssa.

6. Artikkelissa väitetään virheellisesti minun määränneen akateemikolle sopimatonta lääkettä. Väite on loukkaava. Olen toiminut psykiatrian alalla lääkärinä 35 vuotta eikä tätä ennen ole esitetty, että ammattitaitoni ja kokemukseni eivät riittäisi lääkevalintaan. Sen sijaan Heikki Haavikko esti Paavo Haavikkoa saamasta kyseisen, akateemikon kanssa ja hänen pyynnöstään sopimani yksittäisen lääkeannoksen.

7. Artikkelissa väitetään virheellisesti, että olisin pyytänyt lääkäriltä Paavo Haavikon potilastietoja. Miksi olisin pyytänyt Mehiläisestä potilastietoja kun tunsin Haavikon tilanteen? Sen sijaan todistettavasti tarjouduin antamaan tietoja.

8. Artikkelissa kerrotaan Paavo Haavikon Mehiläisessä allekirjoittamasta paperista, jossa hän katsoo itsellään olevan tekijänoikeus, jos Pirkko Turpeinen kirjoittaa hänen elämästään. Paavo Haavikko oli hyvin tarkka nimistä. Hän ei olisi kutsunut minua Pirkko Turpeiseksi vaan Pirkko Turpeinen-Saareksi, huolellisesti. Jos hän olisi luullut minun kirjoittavan itsestään kirjaa, olisi hän itsestään selvästi kysynyt asiaa suoraan minulta. Tapasimme tuona samana päivänä, lämpimän rakastavissa merkeissä, kun tuo paperi väitetään kirjoitetuksi. Heikki Haavikko uskotteli eristetylle isälleen myös minun kirjoittavan tästä kirjaa vaikka en ole sellaista koskaan harkinnut.

9. Artikkeli tekee groteskia parodiaa tragediasta liittyen juhannusaaton vierailuuni Paavo Haavikon luona. Vierailu tapahtuu johtavan ylilääkärin luvalla ja käyntini johtuu siitä, että Paavo Haavikolle merkittävämpi henkilö Mauno Saari, johon akateemikon suhde on hengentärkeä, on matkoilla. Vierailun lopulla akateemikon puoliso Ritva Haavikko ja Heikki Haavikko astuvat huoneeseen. Heikki saa raivokohtauksen, poistuu huoneesta ja palaa hetken kuluttua huutaen minun tulleen tervehdyskäynnille väittäen olevani hänen vaimonsa. Käytävällä huuto jatkuu eikä laannu vaikka asiakirjoista selviää, että olen paikalla ylilääkärin annettua Mauno Saarelle ja minulle luvan tapaamisiin, koska hänellekin Mauno Saaren merkitys henkisen yhteyden ylläpitäjänä on selvinnyt. Sanon olevani "ylilääkärin luvalla", en "ylilääkäri", niinkuin artikkelissa virheellisesti väitetään. Silminnäkijöitä ja korvin kuulijoita on kymmeniä. Heikki Haavikko jätti akateemikon ja Ritva Haavikon siihen käsitykseen, että olin tullut tapaamiseen luvatta hänen vaimonaan.

10. Artikkelissa ihmetellään miksi nuorisopsykiatri "hoitaa" vanhusta. Oli paikalla ihmisenä, en ammattini edustajana. Empatia ja myötäeläminen riittävät.

Seuraavana arkipäivänä Heikki Haavikko uhkasi kirjallisesti, juristinsa välityksellä, ylilääkäriä käräjäoikeudella mikäli hän sallii minun käydä tapaamassa akateemikko Haavikkoa.

                             ***

Tähän päättyy vastineeni, jota lehteen sitten "editoitiin" tarpeen mukaan.

Tragedian syvyyttä kuvaa se, että edellisenä päivänä Paavo Haavikko oli kaksin käsin käsistäni pitämällä pyytänyt, että kävisin joka päivä. Siten hän joutui asettamaan poikansa tahdon oman etunsa edelle. Luopumaan surutyöstä menettäessään kontaktin läheisiin ystäviinsä. Kahdelle luovalle kirjailijalle  Paavo Haavikolle ja Mauno Saarelle suruprosessin kieltäminen on ihmisoikeusrikos, jonka tunnistaa vain henkilöt jotka ovat kokeneet mitä tästä kieltämisestä seuraa.

 

 

Paavo Haavikon ihmisoikeudet

Perjantai 30.10.2009 klo 10.39 - Pirkko Turpeinen-Saari

Luin vuosia sitten New Yorkissa asuvalle tyttären tyttärelleni tarinaa Seven blind men. Siinä pyydetään norsun vieressä seisovia sokeita miehiä kuvaamaan millainen norsu on. Yksi tarttuu hännästä ja kuvailee norsun hennoksi ja siimamaiseksi. Toinen tarttuu torahampaaseen ja kuvaa norsun kovaksi ja teräväkärkiseksi jne. Viisivuotias lapsikin tajusi metaforan symboliikan ihmisten arjessa.

Varmasti alallaan taitavat toimittajat Pia Ingström (Hufvudstadsbladet) ja Minna Lindgren (HeSa Kuukausiliite) ovat sokean innokkuudella kuvanneet todellisuutta, joka heidän mielestään on se ainoa oikea. Heille on tarjottu norsun häntä ja he ovat sokeasti uskoneet tietävänsä millainen elefantti on.

Heidän artikkelinsa eivät tavoita runoilijaa ja neroa; Paavo Haavikkoa. Minna Lindgren ei ollut lukenut Mauno Saaren kirjaa Haavikko niminen mies, mutta hän uskoi tuntevansa Paavo Haavikon suhteen Mauno Saareen ja minuun. Pia Ingström oli lukenut kirjan, mutta sen sisältö ei ollut tavoittanut häntä. Todellisuuden kieltäminen oli muodostunut tärkeämmäksi kuin todellisuus itse. Hän referoi tulkiten Minna Lindgrenin kuvausta Saaren ja Turpeisen kuumeisesta pyrkimyksestä tehdä itsensä korvaamattomiksi hämärin motiivein. Pia Ingström ei tunnu tunnistavan ihmisen kärsimystä kun sitä hänelle kuvataan. Hänen tarinassaan kärsijä on ollut Heikki Haavikko eikä tämän kuolemansairas isä.

Paavo Haavikko ei ollut henkisesti vanhus. Se, että runoilija ei ollut käytännöllinen ei tee häntä esineeksi, jonka tarpeet ja mielipiteet voi ohittaa. Kaikissa vaiheissa elokuuhun 2008 saakka hän säilytti neroutensa ja jatkuvat oivalluksensa. Hänellä oli tahto, kunnes hän lopulta itse kertoi Mauno Saarelle, että se oli murrettu. Hän halusi kotipalvelun lämpimän ruoan päivittäin, erityisesti kalaa mutta ei saanut sitä. Hän halusi turvarannekkeen jota poika ei katsonut hänen tarvitsevan. Hän halusi, että hänen ystävillään on avain, jotta hänen ei huonon liikkumisensa vuoksi tarvitse tulla portille vastaan. Tähän ei avaimen haltija suostunut. Paavo Haavikko halusi myös, että häntä hoitavilla lääkäreillä olisi todellinen kontakti häneen.

Tulisiko kenellekään mieleen kieltää musiikki Jean Sibeliukselta tai Leif Segerstamilta heidän vanhuuden päivinään? Tulisiko mieleen poistaa piano, kynät ja paperi henkilön elämästä, jonka päähän musiikin teemat tulvivat taukoamatta? Ei varmaankaan. Miksi sitten pidetään hyvänä sitä, että Haavikon paineisen ajattelun käsittelymahdollisuus katkaistaan.

Paavo Haavikon tajuntaan tulvi jatkuvasti ajatuksia, jotka hän oli tottunut kirjoittamaan paperille. Suuria merkittäviä oivalluksia. Niiden tulo muodostui tyydyttäväksi silloin kun ne sai ikuistettua ja jaettua muiden kanssa. Ajatusten tulo ei pysähtynyt sairaalakäyntienkään yhteydessä. Jokainen tunteva, ajatteleva ja oivaltava ihminen käsittää mitä seuraa siitä, että ajatukset vyöryvät mutta niitä ei saa jäsennettyä ja ulos mielestä.

Mauno Saari muodostui Paavo Haavikon viimeisinä vuosina elintärkeäksi ylläkuvatun prosessin jäsentäjäksi ja vastaanottajaksi. Se ei ollut hänen vikansa vaan miesten pitkän ystävyyden seuraus. Kun Haavikko ei enää nähnyt kirjoittaa, Mauno Saari kirjoitti ja lopuksi vain kuunteli, otti vastaan ja tulkitsi. Valitettavasti pojan kanssa käydyt keskustelut pörssikursseista ja turvesoista tai ilo lapsen lapsien näkemisestä ei voinut korvata tuota henkisen ja tunteellisen prosessin jäsentämistä.

Yksin pojan aikaansaama porttikielto sairaaloihin katkaisi julmalla tavalla kaiken sen, mikä kannatteli akateemikko Paavo Haavikkoa. Haavikon loppukuukaudet olivat kärsimysnäytelmä, jonka olisi voinut estää ja jokaisena sairaalapäivänä lopettaa solmimalla uudelleen yhteyden Mauno Saareen. Kun Saaren puhelinnumerotkin järjestelmällisesti katosivat niin Paavo Haavikon kotoa kuin sairaalapöydiltä, Haavikko pyysi Saarta kirjoittamaan sen otsaansa. "Ehkä se siinä säilyy", hän sanoi. Heikki Haavikon hallitsematon raivokohtaus ja aiheuttamansa kaaos sairaalassa juhannuksena 2008 sai akateemikon ymmärtämään, että pojan tahtoon on alistuttava. Edellisenä päivänä hän oli kaksin käsin käsistäni pitelemällä pyytänyt, että tulisin häntä tervehtimään joka päivä kunnes Mauno Saari pääsisi tulemaan.

Ihmisoikeuksien syvällinen ymmärrys ja niiden puolustaminen on Kuukausiliitteessä ja HBL:ssä tehty irvokkaaksi ja halveksittavaksi. Voiko ihmisoikeuksiemme tilaa sen paremmin paljastaa?

Ihmisoikedet ja oikeustaju

Torstai 29.10.2009 klo 18.03 - Pirkko Turpeinen-Saari

Ihmisoikeusnäkökulma ei ole ollut suomalaisessa oikeuskäytännössä eikä hallinnossa merkittävässä asemassa. Jo kahdeksankymmentä luvulla kiinnitin Pohjoismaiden neuvoston työskentelyssä huomiota siihen kuinka paljon enemmän Ruotsi painotti ihmisoikeusnäkökulmaa muihin Pohjoismaihin erityisesti Suomeen verrattuna.

Korkeimman oikeuden ratkaisu kumota oma päätöksensä oik.tiet.tohtori Kari Uotin asiassa on merkittävä paitsi periaatteellisesti myös siksi, että korkein oikeus kykeni myöntämään virheensä. Virheen myöntäminen olisi ehkä voinut olla vieläkin aidompi.

EU-tuomioistuimen ja Ihmisoikeustuomioistuimen päätökset osoittavat jatkuvasti kuinka jäljessä suomalainen oikeus- ja hallintokäytäntö on. Kidutuskomitea on jatkuvasti joutunut puuttumaan niin psykiatrisen hoidon kuin vankeinhoidon puutteisiin, joihin ei lukuisista huomautuksista huolimatta ole tullut korjauksia. On ollut ilmiselvää, että korjaamattomuuden taustalla on asennevamma. Ei koeta ihmisoikeuksia, ihmisen tunne-elämän sekä henkisen ja fyysisen elämän vaalimista tärkeänä.

Demokratian ja sananvapauden kysymyksissä Suomea on pidetty sekä me itse olemme pitäneet itseämme mallimaana. Ei kuitenkaan tarvitse muuta kuin vilkuilla päivän lehtiä niin huomaa, että valheen ja totuudenvapaus ovat samanarvoisia. Vaivalloinen asioihin perehtyminen korvautuu usein kuulopuheilla, netillä ja ilmiasuun pysähtymällä.

Psykiatriassakin on ollut selkeästi kaksi suuntausta. Ne, joiden mielestä taudinmäärittely on tehtävä heti ja hoito tehtävä ensipäivän määrittelyn mukaan, joka julistetaan totuudeksi. Toinen suuntaus on se, että totuuden löytyminen on hidas vaivalloinen prosessi. Ihmisen mieli kuoriutuu hitaasti jos koskaan ja vasta luottamuksen synnyttyä. Ensimmäinen suuntaus sanoo "minä tiedän", toinen sanoo "en tiedä" mutta tutkin.

Lehtijutuissa ihmisoikeudet ja sanavapaus eivät voi liittyä yhteen jos toimittajalla ei ole aikaa eikä halua asiansa syvälliseen tutkimiseen.Olisi toivottavaa, että ihmisoikeusnäkökulma saisi edes auttavasti tilaa suomalaisessa journalismissa. Korkein oikeus on avannut tien oikeuslaitoksessa. Milloin Helsingin Sanomat ja Hufvudstadsbladet avaavat tien journalismissa, jotta ei neljänkymmenen vuoden päästä tarvitsisi väitöskirjassa todeta, että ulkomailla jo silloin tiedettiin meidän ihmisoikeuspuutteemme paremmin kuin me itse.

Valheiden markkinat

Tiistai 27.10.2009 klo 17.56 - Pirkko Turpeinen-Saari

Usein kritisoimassani Helsingin Sanomissa oli viime sunnuntaina ansiokas juttu otsikolla Sensuroitu suorasuu. Juristin kirjan käsikirjoitus, jossa kuvataan narsististen valehtelijoiden toimintaa oikeudenkäynneissä, oli jäänyt Tammessa julkaisematta mahdollisten kirjaan kohdistuvien oikeusjuttujen pelossa.

Saman lehden yleisönosaston kirjoituksessa nimetön kirjoittaja kuvaa kärsimystään sadististen vanhempien kourissa todeten, että sadistiseen kohteluun ei tarvita alkoholia vaikka usein niin luullaan.

Eläkkeellä oleva KRP:n maineikas rikoskomisario Taisto Rajamäki totesi television "Missä olet" ohjelmassa: - Itsenäisyyspäivien juhlien TV-ohjelmassa näen enemmän rikollisia kuin näiden muurien sisällä.

Lausuntoa antaessaan lahjomattomuudestaan kuuluisa komisario istui helsinkiläisen vankilan pihalla.

Ammatissani olen joutunut eläytymään ja tunnistamaan narsististen valehtelijoiden turvattomuuden, häpeän ja rakkauden puutteen oirekäyttäytymisen taustalla. Nykymaailman lainalaisuudet eivät kuitenkaan anna rakentavia vaihtoehtoja murtaa muodostunutta piittaamattoman käyttäytymisen noidankehää. Päinvastoin. Yhteiskuntamme on muuttunut aikaisempaan nähden piittaamattomammaksi, jolloin narsistinen oirekäyttäytyminen on hyväksyttyä.

Puhuin hiljattain yksityisyyden suojasta psykiatrikollegan kanssa, jonka käsitykset ovat päinvastaiset omiini nähden. Hän korosti yksityisyyden suojaa lähes absoluuttisena ja periaatteellisena. Totesin hänelle, että yhtä hyvin keskustelumme otsikko voisi olla yksityisyyden suoja kidutuksen mahdollistajana.

Sadististen vanhempien kourissa oleva lapsi toivoisi, että joku murtaisi kodin umpipullon, jossa kidutus tapahtuu. Pahoinpitely on harvinaisempaa päiväkodin julkisessa tilassa kuin yksityisyyden suojassa kotona. Vanhusta hoidetaan julkisessa tilassa avoimesti hyvin tai huonosti mutta kotihoidon henkinen julmuus tai fyysinen pahoinpitely jäävät paljastumatta. Perintöä odottavat aikuiset lapset tai nuoren valintoja hyväksymättömät vanhemmat voivat vanhuksen tai nuoren riippuvuutta hyväksikäyttäen estää yksityisyyden suojissa yksilön valinnan vapauden.

Vastakkain asetteluna on aina valta ja luovuus, alistaminen ja eläytyminen. Nämä vastakkaiset ominaisuudet eivät perustu ammattiin tai sukupuoleen. Sen sijaan ne perustuvat elämänkokemuksiin, jotka ovat muovanneet persoonallisuuden.

Suomessa on voimassa laki, joka kieltää lapsen fyysisen kurittamisen. Milloin pääsemme lainsäädäntöön, jossa henkisen-ja tunne-elämän vammojen aiheuttaminen kaikissa ikäluokissa tunnistetaan ja tulee myös kielletyksi. Milloin tasavallan presidentin linnan juhlissa voidaan todeta olevan vain rehellisiä omia etuja vain yhtä arvokkaina kuin muiden etuja pitäviä kansalaisia.

Milloin narsistinen vahingonteko tulee tuomittavaksi eikä sen paljastaminen tai siitä kirjoittaminen.

 

Subjektina olemisen oikeus

Keskiviikko 14.10.2009 klo 9.24 - Pirkko Turpeinen-Saari

Vallankäyttäjät estävät kohteeltaan subjektina olon oikeuden. Vallankäyttö perustuu vallankäyttäjän kyvyttömyyteen eläytyä kohteensa asemaan. Tämä kyvyttömyys perustuu lapsuuden kokemuksiin; riittämättömään lapsen hyväksymiseen sellaisena kuin hän on. Vallankäyttö on käyttäjänsä turvallisuudentunteen ehto eikä siten ole poistettavissa. Ääriesimerkkinä on Adolf Hitler mutta arkielämässä ilmiö on tuttu jokaiselle tuntevalle kanssaihmiselle.

Hyvää tarkoittava äiti voi tulkinnoillaan siirtää omat odotuksensa lapsessa olevaksi kykenemättä oivaltamaan mitä lapsi itse kokee tai tarvitsee. Kun lapsi haluaa seurustella, hänelle saatetaan tarjota rintaa tai ruokaa. Emme kutsu tällaista äitiä vallankäyttäjäksi, mutta hänen ymmärtämättömyytensä muuttaa lapsen käsityksen itsestään: hän tulee hyväksytyksi syödessään kiltisti ja olemalla ajattelematta ja tuntematta itse.

Pieni joukko ihmisiä selviää vallankäytön kulttuurissamme jollakin tavoin puikkelehtimalla, piiloutumalla, suojautumalla tai onnekkaasti löytämällä riittävästi aidosti rakastavia kanssaihmisiä siten, että omat tunteet ja ajatukset voivat säilyä aitoina ja syvinä. Ehkä tällaiseen selviytymiseen perustuu 1700-luvun runoilijan oivalluskin;ihmiset syntyvät aitoina ja kuolevat kopioina.

Tuntevan aidon ihmisen elämä väkivaltakulttuurin, koulu- ja työpaikkakiusaamisen uhan, mielipiteen vapauden puutteen, byrokratian, mediavallan ja vallankäyttöä normaalina pitävien ihmisten keskellä saattaa muuttua vaihtoehdottomaksi painajaiseksi.

Vaihtoehdottomassa painajaisessa ihminen reagoi mielen hajoamisella tai ajautumalla itsemurhaan. Psyykkinen hätä on Suomessa torjuttu, kielletty ja maton alle lakaistu ilmiö koska yhä kovemmat arvot valtaavat tilaa lainsäädännössä, televisio-ohjelmissa ja iltapäivälehtiä myyvissä lööpeissä. Väkivallan normaalistuminen luo perustan piittaamattomuuden normaalistumiselle. Valhe muuttuu yhtä arvokkaaksi kuin totuus.

Empatian-, eläytymisen puute ja kovuus valtaavat alaa yhteiskunnassamme. Subjektina oleminen edellyttäisi jokaisen tunteiden tunnistamista ja siihen perustuvaa vuorovaikutusta. Kun enemmistö muodostuu vallankäyttäjistä, yhteisöllinen elämä on menetetty. Demokratia on muodostunut irvikuvakseen.

Inhimillisyyden olemus

Tiistai 13.10.2009 klo 9.32 - Pirkko Turpeinen-Saari

Viikonloppuna prof.Arno Gruen Zürichistä kävi vaimoineen vierailulla luonamme. Tämä lapsena Hitlerin Saksasta Yhdysvaltoihin paennut psykoanalyytikko on kirjoittanut lukuisia teoksia ja edelleen 86 vuoden iästään huolimatta hoitaa kolmena päivänä viikossa potilaitaan.

Saksalaisella kielialueella Gruen on palkittu ja arvostettu tutkija. Hänen kirjojaan on käännetty lukuisille kielille ja hän osallistuu jatkuvasti filosofispainotteisiin ihmisyyden syvien kysymysten äärellä liikkuviin seminaareihin.

Ajattelemme ihmisenä olemisesta hyvin samalla tavalla. Tämä perustuu osittain siihen, että koko elämämme ajan olemme työssämme hoitaneet psykoosiin hajonneita potilaita. Ihmisen aitouden, herkkyyden ja inhimillisyyden ylläpitäminen vallankäytön ja väkivallan kulttuurissa on äärimmäisen vaikeata. Psykoosiin ajautumisen dynamiikka perheen sisäisissä suhteissa keskinäisten riippuvuuksien vallitessa on tragedia. Tragedian voimakentät käsittävät koko yhteiskunnan arvojärjestelmän heijastumisen yhden ihmisen tajuntaan. Läheiset ihmissuhteet ovat välittävänä tekijänä yhteisön ja yksilön välillä.

Miten löysimme toisemme? Kahdeksankymmenluvulla Otavalta ilmestyi suomeksi Gruenin teos "Itseään pettävä ihminen".Eräs toimittaja sanoi Gruenin ajattelevan samalla tavalla kuin minä ja ehdotti yhteishaastattelua. Haastattelusta ei tullut mitään mutta myöhemmin Arno Gruen luki Ahdingossa luova lapsi ja nuori kirjani englanninkielisen käsikirjoituksen, jolloin yhteys syntyi. Hän kirjoitti suosituksen kirjani suomenkieliseen ja espanjankieliseen laitokseen.

Terapeutin tehtävänä on tavoittaa se minkä potilashenkilö kokee aidoksi itsekseen, tukea sitä ja raivata tilaa potilaan oman identiteetin voimistumiselle toimintakyvyksi oman kehityksensä tiellä. Sen voi usein tehdä vain eläytymällä, kannattelemalla ja luomalla edellytyksiä potilashenkilön itsensä koostamiselle omista kokemuksistaan ja voimavaroistaan käsin.

Espanjalainen kustantajani julkaisi ehdotuksestani Gruenin "Tahdon maailman ilman sotaa" teoksen ja seuraavaksi toivon, että hänen teoksesta "Der Fremde in uns", "Vieras meissä" kustannettaisiin suomeksi. Vieras meissä säätelee usein tekemisiämme. Kuka se vieras kenessäkin on riippuu kasvatuksestamme. Rakastava mutta samalla tilaa antava ja lapsen, nuoren tai vanhuksen identiteettiä kunnioittava kohtelu säilyttää luovan vuorovaikutuksen mahdollisuuden, jolloin yhdessä kasvamisesta ja yhteistyöstä tulee ilo, joka hyödyttää kaikkia.